Eikö muilla ole ikää

Vihainen leski taistelee 74-vuotiaiden oikeuksista.

romaani
Teksti
Kaisa Neimala

Ne lukijat, jotka kuuluvat Minna Lindgrenin Ehtoolehto-trilogian ystäviin, ystävystyvät varmasti myös Vihaisen lesken kanssa. Romaanissa on samaa huvittamisvoimaa. Lindgren löytää elämästämme koomisia yksityiskohtia ja sanoo ne nopeasti ja hauskasti; vitseihin ei jäädä sutimaan ja selittelemään, vaan kertoja luottaa siihen, että idea on kerralla ymmärretty.

Ja kerralla ymmärrettävää naurettavaa vanhojen syrjimistä kertomukseen on riittänyt, sellaistakin, jota itse vanha syrjittävä ei ole huomannut, vaikka monenlaista toki on. Enpä ole arvannut, että voisin kimpaantua esimerkiksi ilmaisusta ”ikäihminen”. Lindgrenin päähenkilökolmikon Pike suuttuu ilmeikkäästi kaikesta ikään viittaavasta. ”Meitä sanotaan ikäihmisiksi! Niin kuin muilla ei ikää olisi ollenkaan!”

Piken, Hellun ja kertojan Ulla-Riitan, tämän vihaisen lesken, tarina alkaa miehenmetsästysseikkailuista. ”Sen kun nautitaan ja naidaan!” Seikkailuja kannustaa iloinen alkoholinkäyttö. Sikäli teoksen kansi osuu lähelle oikeaa. Tosin sen samppanjalasissa lekotteleva, toista samppanjalasia heristävä daami vie sen verran vinoon että humala näyttää olevan pääpyrkimys. Ei ole. Pääpyrkimys on – niin kuin tyttökirjoissa anno dazumal – rakastuminen. ”Me olimme sama sielu, jos sieluja ylipäätään oli.”

Erityisenä kiukkumielenpurkukanavana Ulla-Riitalle on kirjoitettu kursivoituja purkauksia, joihin mahtuu suurin osa kielemme kirosanoista. Helvetin helvetit ja perkeleet, saatanat ja jumalaudat sähähtelevät. Hän on onneton. Onneksi sitten tulee rakkaus.