Sanojen valotaidetta
Arvio: Ripauskin lisää aforistisuutta, ja saatettaisiin jo lentää mauttomuuden puolelle.
Suomalaisen nykykirjallisuuden valospesialisti on Joel Haahtela. Hän käyttää valoa kuin teatterin valomestari tai tarkkasilmäinen kuvataiteilija.
Valoa muuntelemalla hän säätelee koko tunnelmaa hienovireisen tarkasti. Kuun valo on paperinohutta ja vaaleaa, talvisen auringon valo armeliasta ja vuorten reunat kuultavat kuin perhosen siivet. ”Suurista korkeista ikkunoista tulvii sisään valoa, jota himmentävät kauniit lasimaalaukset: roosaa ja hentoa alkukesän vihreää.” Ihastuttavaa.
Pienoisromaani kertoo tarinan opintovapaalle jääneestä miehestä, joka viimeistelee opintojaan tutkimalla pyhimykseksi kanonisoidun Adèlen tarinaa luostarissa Pyreneiden vuoristossa. Adèle on pudonnut tai hypännyt 1100-luvulla valtavalta jyrkänteeltä, selvinnyt ilman naarmun naarmua ja tehnyt sen jälkeen parannusihmeitä.
Tietenkin mies etsii myös itseään, haluaa selvittää pimeyttä sisällään, perhehuolia ja olemisen tuskaa. Valon käyttö laajenee onnistuneesti kuvaamaan henkilöiden henkisiä kokemuksia ja olotiloja: ”Minusta tuntuu, etten koskeaan ole ollut niin syvällä yössä; niin syvällä, että pimeän on pakko alkaa tyhjentää itsensä ja muuttua takaisin valoksi.”