Jari Tervo osaa sivaltaa vallankäytön nurinkurisuuksia niin ivallisesti, että lukijalta nauru herahtaa
Arvio: Inkeriläisromaani Matriarkka on täynnä pahoja asioita ja hillittyä huumoria.
Otetaan elämäntehtäväksi kotimatka, ehdottaa Ilmari Tynni rakkaalle Aamu Karitsantyttärelle. Inkerinmaa ei karkaa mihinkään, vaikka he viipyvät matkalla. Inkerin Simpukan kyläläiset on neuvostovaltio kyydinnyt ”vapaaehtoisina siirtolaisina” pohjois-Siperiaan. Siellä pakkanen on julma ja Jenisein tulvat väkevämmät kuin oman Laukaanjoen paisumukset.
Ilmari hämmästelee sitä, miten samojedit ovat iloisia, vaikka luonnossa ei ole mitään nauramista. Vuosia myöhemmin Hangon evakkoleirillä sotilaspastori näkee inkeriläiset iloisina ihmisinä: he iloitsevat vähästä, suomalaiset eivät edes paljosta.
Jari Tervon Matriarkka on niin täynnä pahoja asioita, rääkkäyksiä, vangitsemisia, pakkotyötä, ettei niitä mikään kansallisuus riemuiten kestä. Tervon maineikas hauskuus näyttäytyy nyt harvakseltaan ja hillitysti.
Jari Tervo osaa kyllä, kuten ennenkin, sivaltaa vallankäytön nurinkurisuuksia niin ivallisesti, että lukijalta nauru herahtaa. Iloisesti ivattaviksi tarjoutuu suomalaisiakin. Useammin ollaan inkeriläisten historiassa lähellä kauhistuksen puistatuksia ja myötätunnon huokailua.
Yhteen kerronnan tapaan kiintyy mieluisa huomio: Jari Tervo antaa kertojiensa kasvattaa luetteloita. Ensimmäinen luettelo kasvaa siitä, kun kylän pappi Karitsa Mooseksenpoika osoittaa puhumattomalle pikku tyttärelleen ympäristöä nimeltä, viimeisenä kauniisti ”yhden hiekkasiipisen variksen”.