Vaaran vuoret
Vaellusreitillä henkensä uhalla.
Se, ken tulee viimeiseksi, tietää, että hänestä piti tulla rikas ja rakas. Ainakin hänestä tulee pelästynyt, eikä ihmekään – Jari Järvelä kuljettaa vaeltajajoukkonsa läpi uhkaavan maaston, pelottavien säiden ja murhaavien hyökkäysten. Rahapalkinnon toivossa taivalletaan Korsikan vuorilla vaikeaa ja vaativaa vaellusreittiä.
Kustantaja luonnehtii romaania hykerryttäväksi yhdistelmäksi Agatha Christien dekkaria Eikä yksikään pelastunut ja James Dickeyn Syvää jokea.
Christien kanssa yhtäläisyyttä on perusasetelmassa: kootaan kymmenen henkilöä, jotka vähenevät kertomuksen mittaan erilaisin väkivaltaisin syin. Christie valitsi uhreiksi henkilöt, joilla kaikilla oli taustalla tappamista; Järvelän vaeltajien elämä on kenellä milläkin tavoin vaatimattomasti sotkuinen. Kuolemisen tavat Järvelä osaa etevästi vaihdella; hänen aikaisemmissa romaaneissaan on usein ollut keskellä rauhallista proosaa erittäin vaikuttavia väkivaltakohtauksia. Niitä en nimittäisi hykerryttäviksi, niin kuin en tätäkään tarinaa. Tai sitten en tiedä mitä hykerryttävä tarkoittaa.
Kuten Syvässä joessa, henkilöt hakeutuvat vapaaehtoisesti vihamieliseen maastoon, jossa sitten käy huonosti. Maisemista, huipuista, ukkosesta ja rotkoista on tarkkoja nopeita kuvauksia. Henkilöistä olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Suomen-elämästään moni muistaa yksityiskohtia. ”Ne kuvittelivat, että pystyivät pitämään salaisuuksia, mutta heti kun ne saivat kaljan tai pari, ne alkoivat kehuskella tekemisillään tai kauhistella mitä niille oli tapahtunut kauan sitten.”
