Nationalismi voi soida
Arvio: Kabuki-teatterista peli- ja idolisoundeihin etenevä teos on kuin suuri aarrearkku, kirjoittaa Kari Salminen.
Lasse Lehtosen kirja Japanilainen musiikki on suuri aarrearkku. Se kulkee historian hämäristä Toru Takemitsun kautta pelimusiikin postmodernismiin kyseenalaistaen koko ajan itsensä, siis historiankirjoituksen.
Japanilaiset määrittelevät itsensä jatkuvasti uudestaan. Oikeat juuret pitäisi löytää. Nationalismi voi myös soida.
Länsimaisten mielissä Japani muistuttaa merkkien maata, jollaista Roland Barthes kuvaa klassikkokirjassaan L’Empire des signes (1970). Se on orientalistisen mielikuvituksen kohde.
Lehtonen tekee kulttuurityötä. Näin kattavia ja samalla eläytyviä musiikkikirjoja ei suomeksi tavata tehdä. Lähtökohta ei ole helppo. Suurin osa Japanin musiikkihistoriasta on kadonnut. Siitä on vain taiteellisia kuvauksia ja esinelöytöjä. Musiikki siis soi niin kuin sen kuvitellaan soineen. Uskonto, politiikka ja luokkayhteiskunta ovat mukana. Niiden kautta musiikkia on tehty.
Keskeinen viritys syntyy nationalismin ja kansainvälisyyden välille. Perinteiden ja modernin ristiriita on toinen tapa sanoa sama. Japanilaisuus musiikissa elää ja muuttuu kun sitä vuosisadasta toiseen yritetään määritellä. Japanilaisessa perinteessä musiikki otti vaikutteita Kiinasta, sen taolaisista ja konfutselaisista perinteistä, jotka sitten yhdistyivät alkuperäisiin japanilaisiin oivalluksiin ja lopulta länsimaisiin vaikutteisiin.
Musiikillisessa kosmologiassa luonto ja kulttuuri sekä ihmisyys soivat yhdessä. Musiikki on esitystä tilanteessa, sointivärejä tässä ja nyt, ei sävelten ja niiden korkeuksien järjestelmällistä toistamista ja variaatiota.
Teos liikkuu no- ja kabuki-teatterin musiikista, taiko-rumpujen jylystä ja tunteellisesta enka-laulusta peli- ja idolisoundeihin. Japanin historian käänteet kulkevat mukana.
Japanilaiset rakastavat juuria. Siksi he ovat alati keksimässä niitä itselleen.