Täällä opitaan hyvin vähän

Koska Robert Walser (1878–1956) ei ole läheskään yhtä kuuluisa kuin saksankielisen kirjallisuuden ikoniset nimet Kafka, Musil tai Hesse, Walserista puhuttaessa sanotaan aina alkuun, että aikalaiset pitivät häntä suuressa arvossa. Sittemmin myös Sebald, Sonntag ja Walter Benjamin ovat tunnustaneet hänet yhdeksi suurimmista. Walseria alettiin löytää ja kääntää eri kielille vasta 1960-luvulla.

Jakob von Gunten (ilm. 1909) on Walserin kolmas suomennettu teos, aiemmin ovat Teos-kustantamolta ilmestyneet Ilona Nykyrin suomentamina Kävelyretki ja muita kertomuksia (2012) sekä Konttoristi (2015).

Jakob von Gunten on nuori aatelismies, joka käy palvelijakoulua. Hän kuvailee päiväkirjassaan opiskelutovereitaan, naisopettajaa ja miesrehtoria eli Benjamentan sisaruksia hahmotellen ristiriitaisesti ja oikullisen rönsyilevästi niin kaikkien koulussa olijoiden luonteita kuin omaa itseään.

Jakob etsii – tai pikemminkin on etsivinään – paikkaansa maailmassa, mutta hän eksyy usein lörpöttelyyn, unelmointiin ja absurdin tarkkoihin kuvauksiin. Hänellä on koulussa myös jonkinlainen vastinkappale, Kraus, pölvästi tottelija, täydellinen palvelija. Jakob itse on toisaalta olevinaan Krausin kaltainen, toisaalta hän taas on kuriton vallankumouksellinen. Ja vielä paljon muutakin.

Jakobin persoonallisuuden rajat eivät hahmotu eikä hänessä näy mitään varsinaista kehitystä, niin kuin kuuluisi kunnon saksalaisen Bildungsromanin nuoressa sankarissa tapahtua – romaania voi lukea myös tämän genren ironisena pikakelauksena. Ollaan viime vuosisadan alun yhteiskunnassa, jossa hierarkiat vallitsevat, ja vaikka satiirisia sihahduksia esiintyy, Walser taitavasti välttää sen, että jähmettäisi esille jonkinlaisen sanoman tai kannanoton.

Hänen kirjoituksensa tuntuukin olevan olemassa nimenomaan paetakseen kulloistakin olosuhdetta tai mielentilaa.

Kerronnassa aukeaa jatkuvasti uusia railoja: ystävyyttä, halveksuntaa, toivoa, sadismia, rakkautta, varmuutta, epäröintiä kirjailijan piirtäessä, usein kepein ja humoristisin vedoin, muka tavoiteltavaa, pystypäistä maailmaa, jossa kuitenkin on totalitaarisia tendenssejä ja jonka taustalla kuuluu kauhun ja epäuskon huohotus.

Jokainen ajatuksen lento katkeaa lyhyeen Jakobin joko ollessa syvässä ristiriidassa sanojensa kanssa, kieltäessä edellä sanomansa tai lopettaessa intoutuneet kuvitelmansa toteamalla: ”Höhlää puhetta. Nyt riittää.”

Jakob elää lasin takana. Hän on tarkkailija. Loppupuolella hän sanoo suorin sanoin, mikä on se kauhistuttavuus, jota kaikenlainen rönsyäminen, unelmointi ja kuvittelu, itsensä (hetkittäinen) tuudittelu yrittää peittää.

Ristiriitainen sisältö on Walserille tyypillinen tapa rakentaa romaanin emotionaalista horjuntaa lausetasolla: ”Karu todellisuus: se on kyllä joskus aikamoinen kelmi. Se varastaa asioita, joille se ei jälkeenpäin keksi mitään käyttöä. Se näyttää jopa saavan huvia siitä, että levittää ympärilleen alakuloa. Toisaalta alakuloisuus on minulle kuitenkin hyvin mieluinen tunne, se ansaitsee kaiken arvostuksen. Se sivistää.”

Erkki Vainikkalan suomennos välittää hienosti romaanin monivivahteista kieltä. Puhekieliset töräyksetkin on tyylitajuisesti käännetty. Mutta onko englannista peräisin oleva best ever -rakenne todellakin rantautumassa myös kirjakieleen? 

Robert Walser, Jakob von Gunten. Suom. Erkki Vainikkala. Romaani, 159 sivua. Teos, 2024.

Arvostelu on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 1/2025. Parnasson voit tilata täältä.