Infosota on täynnä valheellista kohinaa

Osa Saara Jantusen Infosodan lukeneista on sitä mieltä, että vihdoinkin joku on nostanut kissan pöydälle ja näyttänyt, minkä sortin maa Venäjä oikein. Toisten mielestä sotatieteiden tohtori Jantunen ei ole mikään tutkija, vaan Venäjä-kammoinen propagandisti, jonka mielestä Suomi tekee viisaasti kumartaessaan Naton suuntaan – ja pyllistäessään Venäjälle.

Jantusen Venäjä-kanta on selkeä: ”Venäjä on sisäisessä kriisissä itsensä kanssa. Se ei ole sitä, mitä se haluaisi olla (suurvalta), se kieltää sen, mikä se todellisuudessa on (aggressori), ja pyrkii päämääräänsä (vaikutusvaltaan) tavoilla, jotka se projisoi muihin ja sitten itse tuomitsee (uhkailu, muiden valtioiden sisäpolitiikkaan sekaantuminen ja kansalaisten perusoikeuksien alasajo).”

Paasikiven–Kekkosen linja ei saa Jantuselta ymmärtämystä: ”Paasikivi on kuollut, ja niin on Kekkonenkin.”

Jantunen huomioi erinomaisesti, että ”informaatioympäristö on täynnä kohinaa, vääristelevää ja valheellista keskustelua, jonka tarkoitus ei ole olla rakentavaa”. Hän kirjoittaa paljon omakohtaisista kokemuksistaan, joissa hän on joutunut asiattomien nettihyökkäysten uhriksi. Ihmetellä kyllä sopiikin, miksi retorisena aseena suhteellisen tehoton solvaus on saanut niin suuren suosion sosiaalisen median mittelöissä.

Jantusen tapa nimetä Venäjään mitenkään myönteisesti suhtautuvat keskustelijat ”resonaattoreiksi” on ongelmallinen: tavallisen nettikeskustelijan pelko tulla leimatuksi resonaattoriksi johtanee useimmiten itsesensuuriin. Miksei kysymyksessä voi usein olla aito totuuden etsiminen median rintamalinjojen välistä? Jantusen mukaan harkittu resonointi on kuitenkin valinta, jolla tuetaan Venäjän narratiivia.