Imbi Paju

Imbi Paju
Teksti
Karri Kokko
imbi paju

Hänelle muistaminen on tärkeää, oman historiansa ja Viron. Sinä urhea pieni nainen, sinä se vaan et hellitä.

Teksti Risto Lindstedt, Võtikvere
Kuva Markku Niskanen
(SK 21/2007)

Hän tahtoo. Imbi Paju on kova tahtomaan. Ja puhumaan. Itsestään hän ei halua puhua. ”Luonto- ja kirjaihminen. Sitä minä olen.”

Paikkansapitävyydestä huolimatta lausunto ei nyt riitä, ja sen Pajukin toimittajana tietää, ja täysin riittämättömäksi niukka itsensä määrittely käy, kun hän heti perään sanoo, että ”nyt minä voin tulla sentimentaaliseksi. Puut, ah. Joidenkin asioiden pitää olla politiikan yläpuolella. Lehmukset ovat.” Imbi on kotona, perillä, lapsuutensa lähtöruudussa.

Lehmuksia on puistollinen, järeitä vanhuksia, joissa mahla nousee hitaasti, mutta vakaasti. Mettiset ovat jo täydessä kevätkiihkossa keskittyen siihen, mikä on järjellistä ja suotavaa. Lehmuspuisto on Võtikveren kylässä Torman kunnassa pohjoisella Tartonmaalla ja puistosta ulos käveltäessä näkyy Imbin koti. Sotilaspatsaan ympärillä riehuva Tallinna on 150 kilometrin päässä, mutta pelko on täällä.

Paju on huolissaan äitinsä Ainon ja isänsä Heinon jaksamisesta, heidän huolestaan. Patsaskiistan aikana käytetyt ilmaisut, väitteet ja koko aggressiivinen retoriikka ovat heille liiankin tuttuja, vuosilta 1940 ja 1944. Äidin ja hänen kaksoissisarensa Vaiken karkotus Siperiaan kesti kahdeksan vuotta. Nyt sisaruksista ja tuhansista muista virolaisista uhreista tehtiin muutamassa päivässä jälleen syyllisiä.

Imbi Pajua satuttaa kaikkein eniten se, että virolaisia nimitetään fasisteiksi. Siinä ei ole oikeutta, kohtuutta eikä totuutta. Paju oli 32-vuotias Viron itsenäistyessä 1991, ja hänelle historia oli ollut äidin painajaisia, patologisesti mykistettyjä muistoja. Imbi opiskeli ja kirjoitti niin muille kuin itselleenkin historiaymmärrystä. Dokumenttielokuva Torjutut muistot, kertomus 18-vuotiaina Siperiaan viedyistä sisaruksista, valmistui kaksi vuotta sitten. Viime vuonna ilmestyneessä samannimisessä Liken kustantamassa kirjassa rakentuu vielä laajempi kuva, laajempiin historiallisiin kehyksiin vasaroitu.

Imbi kirjoitti itselleen ymmärrystä, ja se muuttui ristiretkeksi pahuutta vastaan, tai ehkä paremminkin, ristiretkeksi muistin ja historian dialogin puolesta, kollektiivisen muistamisen puolesta.

”Jos se muisti katoaa, silloin häviää tulevien sukupolvien mahdollisuus vastuunalaisuuteen. Kuinka suurta pahuus on sitten ollutkaan, olen kuitenkin voinut syntyä. Se tarkoittaa vastuunottamista.”

Tähän Paju uskoo ja siihen, ettei kansallinen identiteetti voi missään perustua moraaliselle sokeudelle. ”Yritys jäsentää maailmaa ei ole jonkun puolelle asettumista, paitsi ihmisyyden. Pitää herkistyä, jotta voi ymmärtää ja puhua ilman vihaa. Kuinka paljon historiasta pitää puhua, kuinka paljon on riittävästi? Muisti on sosiaalihistorian objekti: tutkitaan sitä mitä ei enää ole mutta mikä vaikuttaa edelleen.”

Historia on sitä, mitä aika tekee meissä.