Ihmissuden kronikka kertoo alamaisten sorrosta
Arvio: Kaiho Niemisen romaani muistuttaa 1600-luvun kovista yhteiskunnallisista oloista.
Ihmissuden kronikka mainitsee oppineen teologin, maisteri Forstadiuksen, Viipurin hiippakunnan ”kadetraalikoulun” opettajan. Forstadius tuo kirkkaasti mieleen erään kaakkoissuomalaisen 1950-luvun teologin ja historianopettajan, joka ei luopunut ilmaisuista ”kadetraali” ja ”medoti”, vaikka oppilaat häntä kohteliaasti oikaisivat.
Muutenkin Kaiho Niemisen kerronnan kieli tuo mieleen menneitä aikoja ja nähtyjä paikkoja. Nieminen luottaa lukijansa tietoihin ja käsityskykyyn. Hilparaa ei kuvailla eikä susikoijaa, pohakkaa, räkkäriä tai aljunaista; kuudennusmiehet ja verovoudit olkoot lukijalle tutut ja tulkoot nyt entistä tutummiksi.
Jumalaa ja kaunisnimistä Salliaisen henkeä puhutellaan nöyrästi. Henkilöiden repliikeissä on kevyttä, pelkistettyä savolaisuutta: ”Köysissä veivät kuin minkähi elukan.” Kronikka kuulostaa hyvinkin siltä, kuin sen osia olisi 1600-luvun pirtissä illan viihteeksi kerrottu.
Jos on kerrottu, niin ei vain viihteeksi vaan muistuttamaan yhteiskunnasta. Matti Jurvasen ja hänen perheensä karut kohtalot näyttävät, että nälkää, kylmää, petoja ja tauteja kamalampi vitsaus on esivallan edustajien joukkio. Paha oli asua sellaisella seudulla, jonka halki kulki valtaväkeä neuvottelemaan Ruotsin ja Venäjän asioista. Aina kulkijat tarvitsivat ja ottivat ruokaa ja hevosia ja miehiäkin erinäisiin taisteluihin.
Sorrettu kansa ja köyhien yli etenevät vallanpitäjät tuntuvat viittailevan diskreetisti nykyaikaan. Ja komean kannen luonut Mika Tuominen näyttää uskovan, että sorrettu on vapaampi kuin sortaja. Ihmissudeksi, luonnon osaksi, asettuneen Matin leuasta kasvaa kaunista jäkälää ja rintakehästä kunnon kuusikko; kotka liitää yksinäisen miehen taivaalla.
