Kun hulluutta tarjoillaan läheltä, hiki roiskuu syliin – Pakoon pinteestä ei pääse, eikä lopulta edes halua

Arvio: Juha Hurmeen näytelmässä ”Hullu” katsojaa ei säästetä mielen hajoamisen kauhulta.

Juha Hurme
Teksti
Essi Salonen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Juha Hurmeen vuonna 2012 ilmestyneen romaanin Hullu (Teos) kannessa on kuva aivoista. Näytelmäversio Hullusta on kuin ihmisaivoihin tehty matka, joka kestää reilut kaksi ja puoli tuntia, eikä päästä mukana olijaa helpolla. Hurmeen käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä pakottaa katsomaan tarkasti ja läheltä, miltä mielen sairastuminen tuntuu.

Viime syksynä tamperelaisessa Teatteri Telakassa ensi-iltansa saanut Hullu vierailee parhaillaan Helsingissä, Teatteri Jurkassa. Pienessä tilassa eturivin katsojien jalat ovat näyttämöllä ja näyttelijän hiki miltei roiskuu syliin. Pinteestä ei pääse pakoon, eikä lopulta haluakaan.

Romaani pohjautuu kirjailijan ja teatterimiehen omaan kokemukseen psykoosiin sairastumisesta, mielisairaalaan joutumisesta ja sieltä pois pääsystä. Romaanissa päähenkilö tekee myös näytelmää hulluista, mikä on karsittu näytelmäversiosta pois. Muuten näytelmä on melko uskollinen kirjalle.

Tarinassa mennään heti asiaan: edetään rivakasti mielen järkkymisestä, kuoleman peloista psykoosiin ja lääkecoctailin sumentamaan mielenmaisemaan. Päähenkilö sairastuu, kun äidin kuolema lähestyy. Lapsuuden kauhukokemus on jäänyt puhumatta ja nousee nyt pintaan.

Kun ei pysty enää istumaan eikä makaamaan, eikä edes puuroa keittämään, on lähdettävä hullujenhuoneelle.