Hyväksytty, yhdellä äänellä
Taiteilija harjoitteli kesäpaikan navetan seinään – ja loi seuraavaksi Suomen rakastetuimmat freskot.
Niska kekassa, sivellin kynsikkään lämmittämässä kädessä, al fresco, märälle pinnalle. Kaikki oli valmista, oli vain yksi ongelma: Hugo Simberg pelkäsi korkeita paikkoja.
Ja nyt piti maalata korkealla, 16 metrissä Johanneksen kirkon kupolissa. Tellingit olivat kyllä tukevat, kakkosnelosesta pykätyt, niitä ei tarvinnut aristella. Mutta kun taiteilija ei pitänyt korkeista paikoista, kovin ylös Eiffel-torniinkaan hän ei opintomatkallaan Pariisissa tohtinut nousta.
Simberg, 31-vuotias, tunnettiin maailmanahdistusta ilmehtivistä rispahäntäisistä piruista ja enkeleistä, jotka eivät koskaan lentäneet. Nyt pirumaalarille oli annettu koko kirkko. Se oli niin kuumottavaa, että kirkon ovet olivat lukossa työrauhan takaamiseksi.
Oli lokakuun loppu 1904, ja Hugo oli juhlallisaristuksellisessa mielentilassa työn alkaessa. Rutiinia freskomaalauksen tekniikkaan ei ollut, ja urakka oli melkoinen. Lehterikaidettakin oli 52 metriä, siihen tulisi 12 elämänköynnöstä kannattelevaa parin metrin korkuista poikaa. Niin Simberg oli päättänyt.
