Kaikuja kuolemasta
Henna Emilia Hietamäki teki toiselle soololevylleen musiikkia hautajaisiin, mutta levyn tekeminen ei ollut haudanvakavaa.
4
MIN
”Nimiäisten ja naimisiinmenon kohdalla ei-uskonnolliset seremoniat ovat jo alkaneet vakiintua. Mutta hautajaiset ovat vielä hoitamatta”, sanoo laulaja-lauluntekijä Henna Emilia Hietamäki.
Hautajaiset olivat Hietamäen mielessä, kun hän teki toista soololevyään. Albumin nimi, Luutarha, oli myös Mikael Agricolan ehdotus hautausmaan suomenkieliseksi nimeksi. Hietamäki on tehnyt levylleen ei-uskonnollista hautajaismusiikkia.
”Arvostan sitä, jos jollain on hengellinen vakaumus, ja olen uskonnonvapauden kannattaja. Kaikkia ei kuitenkaan samalla tavalla lohduta kuulla, että ’tämä ihminen on päässyt Jeesuksen luo’”, hän sanoo.
Muutamaa levynsä biisiä hän on hautajaisissa soittanutkin: Joessa voi huuhtoa surunsa pois ja Armo suuri rajaton ovat molemmat lainakappaleita. Ensimmäinen versioi Down in the River to Pray -nimellä tunnettua yhdysvaltalaista kansanlaulua. Armo suuri rajaton taas on versio klassikosta Amazing Grace.
Alkuperäiskappaleissa lauletaan uskosta, ja Jumala mainitaan molemmissa. Hietamäki on kääntänyt laulut omanlaisikseen.
”Varastin ne ja muutin uskonnottomiksi. Puolustuspuheeksi sanon sen, että kristinuskokin on hyvin paljon lainannut kansanperinteestä ja luonnonuskonnoista. Vuoroin vieraissa.”
Kansanperinteestä Hietamäki lainaa toki itsekin. Neljä levyn kymmenestä kappaleesta on saanut innoituksensa Kantelettaren runoista.
Niidenkin aiheena on kuolema, ja Hietamäki on kirjoittanut niiden sanoituksia uusiksi. Kantelettaren runoja mukaileviin kappaleisiin hän on myös säveltänyt melodiat.
”Niistä en ole ehkä niinkään ajatellut, että ne olisivat hyviä hautajaisiin”, hän sanoo.
”Ne ovat ennemminkin pahan olon katarttista käsittelyä, semmoista ’pääsisinpä minä marras maan rakohon, minä toukka tuonelahan’ -osastoa.”
Vaikka Hietamäen oma laulaminen on valittavan ja vaikeroivan sijaan hempeää, hän kertoo miettineensä levyä tehdessään myös itkijänaisia. Suomalais-karjalaisessa perinteessä itkijänaiset ovat saaneet johdattaa rituaaleihin ja välittää tunteita.
Hautajaisperinteiden uudistamisen ja tunteiden välittämisen lisäksi Luutarhalla on kolmaskin teema.
Albumi on eräänlainen muistutus kaiken kuolevaisuudesta.
”Se on hyvä pitää mielessä, jotta asiat saavat oikeat mittasuhteet. Miten ihmisiä haluaa kohdella ja miten aikansa haluaa käyttää, kun muistaa, että kaikki, joita rakastaa, tulevat joskus kuolemaan?”
Kuolevaisuuden teeman kautta Luutarha tuntuu luontevalta jatkumolta Hietamäen ensimmäiselle soololevylle Maja. Se julkaistiin vuonna 2022. Tekemisen taustalla leijuivat niin koronapandemia kuin ympäristökriisi, tavallaan siis kuolevaisuus silloinkin.
Majalla soivat ajatukset pienempään elämään palaamisesta sekä kasaamisen ja kiireen väistämisestä. Niin levyn instrumentaatio kuin soundikin ovat minimalistisia.
Luutarhakaan ei varsinaisesti tursua instrumentteja, soittajia tai efektejä, mutta niitä kaikkia on vähän enemmän.
Uudella albumilla onkin monenlaisia kerrostumia. Ne ovat läsnä niin ajallisina kerroksina melodia- ja sanoituslainojen kautta mutta myös tuotannossa.
Hietamäki äänitti neljä biisiä bändin kanssa Sakke Vänttisen Rock Alley -studiossa. Loput kuusi hän äänitti ja miksasi itse.
”Päätin, että on ihan ookoo, että kappaleet kuulostavat erilaisilta. Olen itse tykännyt myös levyistä, joissa voi olla isojakin harppauksia”, hän sanoo, mutta vakuuttaa Luutarhan olevan kuitenkin ”jossain määrin yhtenäinen paketti”.
Vaikka Hietamäkeä innoittaa muun muassa 1960-luvun folk, hän ei hae tekemisiinsä aikakaudella suosittua luomusoundia. Hän on lisännyt äänittämiinsä ja miksaamiinsa kappaleisiin esimerkiksi paljon kaikua.
”Olen hinkannut joitain laulukaikuja vuoden ajan edestakaisin ja haluaisin edelleen jatkaa. Nyt kun levy on paketissa, en enää voi.”
Kun levyn ensimmäinen singlelohkaisu Maan alle julkaistiin elokuussa, Hietamäki häpesi miksaustaan ja ajatteli, että se olisi pitänyt vielä korjata. Hän sai kuitenkin Ylen musiikkitoimittajalta Pekka Laineelta viestiä, jossa tuotantoa kiitettiin ”napakympiksi”.
”Ajattelin, että Pekan mielipide on parempi kuin minun.”
Perfektionismin vastapainoksi Hietamäen tekemiseen kuuluvat myös uuden opettelu ja leikki. Hän on opetellut soittamaan kitaraa kolmekymppisenä ja äänittämään ja miksaamaan vasta edellisen soololevynsä parissa.
Nyt Hietamäki on ottanut haltuun uusia instrumentteja. Polkuharmooni löytyi kaverin kotoa ja kantele Tori.fi-kauppojen kautta.
”Kun kanteletta naputtelee kevyesti metallikappaleella – joka sattui olemaan jakoavain – siitä tulee helisevä ääni. Ja sitä kun vielä efektoi, tulee tosi kiva soundi”, Hietamäki kertoo.
Hän pohtii vielä, miten toteuttaa levyn instrumentaatio live-keikoilla. Ehkä hän pakkaa mukaansa kanteleen ja jakoavaimen. Kuolema-aiheisen levyn tekemisen ja soittamisen ei tarvitse olla synkkää hommaa.
”Asiat voivat olla tosi raskaita mutta samalla hauskoja. Ehkä levyltä kuuluu semmoinen asenne, että ei tämä haudanvakavaa tekemistä ole, mutta kuitenkin olen tosi tosissani.”