Hannu Väisänen teki sen taas: Elohopea on huolellisesti rakennettu romaani
Arvio: Joutuisa kynä ja innokas muste jättävät hyvää jälkeä.
Viides Antero-romaani alkaa ajasta, jona nuoren Anteron on määrä hylätä kuvataide ja keskittyä lauluopintoihin. Kun transsitilassa huojuva laululehtori luennoi Schubertista ja lääke-elohopeasta, Antero haaveilee siitä, miten saisi joutuisalla kynällä ja pisaralla innokasta mustetta opettajastaan suurenmoisen kuvan huokoiselle paperille. Mutta muistiinpanot on kielletty eikä piirrellä saa.
Antero päätyy Pariisiin, ja siellä hänen kynänsä ja useampikin pisara innokasta mustetta tekevät kirjaksi kuvaa kaupungista ja kaupunkilaisista.
Kirjailija Hannu Väisänen on haastatteluissa maininnut pyrkineensä demystifioimaan Pariisin. Ei ole onnistunut. Hän vain kirjoittaa mystistä voimaa ja hohtoa sellaisiin paikkoihin, joista ei Pariisi-hyminässä yleensä puhuta.
Elohopea on huolellisesti rakennettu romaani. Siinä ovat ihmiset ja asiat, musiikki ja kuvataide, mietityillä kohdillaan. Esimerkiksi elohopea toistuu rytmikkäästi. Viisas kirkkoherra vertaa Anteroa särkyneen kuumemittarin sisältöön. Maalausta varten on vaikea löytää elohopean väriä. Tyytyväisyys levittää kasvoille yhtä aikaa kaksikymmentä ilmettä. Loppusivujen pikkupoika haluaa juoksennella kaikkiin suuntiin. Ja kun Antero suutelee ensi kerran rakasta Nicolasta, hän laajentuu kuin joka suuntaan pyrkivä elohopea.
Huolellinen, kaunis rakentelu ei tee Elohopeasta kankeaa luettavaa. Rakenne on vankka, lennokkaiden lauseiden voima sitäkin vankempi. Tätähän lukee suorastaan maiskutellen. Tekee mieli huudahdella ääneen hauskoja ilmaisuja ja tutun anteromaisia, varmoja moraalilausumia. ”Mitään vähäistä ei ole.”
