Guggenheim herättää kysymyksiä: Miksi kiire?

Guggenheim
Teksti
Hannele Jäämeri
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
Guggenheim-museon paikaksi Helsingissä on ehdolla Katajanokka, tarkemmin kuvassa oikealla vanhan makasiinin kohdalla. Kuva Pekka Sakki / Lehtikuva.

Tänään saatiin julkisuuteen Guggenheim-säätiön Helsingin kaupungille tekemä selvitys uuden museon perustamisesta Helsinkiin. Raportin lopputulema on myönteinen, kyllä museo tänne sopii. Sen esityksen myös kaupunginjohtaja Jussi Pajunen lähettää eteenpäin kaupunginhallitukselle ja -valtuustolle.

Moni asia raportissa on niin kuin etukäteen uumoiltiin. Silti on yhä paljon entisiä ja uusia kysymyksiä.

Miksi kiire?

Jussi Pajusen esityksen mukaan kaupunginhallitus aloittaisi asian käsittelyn tammikuun lopulla ja valtuustossa se olisi 15. helmikuuta. Miksi moinen kiire? Miksi ei anneta tilaa kunnon kansalaiskeskustelulle nyt kun se aika olisi? Tähän asti työryhmä on vastannut kysymyksiin sanomalla, että keskustellaan sitten kun tosiasiat on pantu pöytään. Se on nyt. Samalla kun kaupunki briljeeraa toimintansa avoimuudella, mittava ja taloudellisesti kallis asia yritetään ajaa päätökseen ilman mahdollisuutta kunnon keskusteluun. Hankkeen rahoitus vaatii todella perusteellisen käsittelyn.

Kuka kantaa riskin?

Kuten etukäteen osattiin arvioida, mitään pysyvää taidekokoelmaa Suomeen ei ole tulossa Guggenheimilta. Toiminta on vaihtuvia näyttelyitä, joita on 2-3 isompaa vuodessa ja 3-5 pienempää. Lisäksi olisi muita “ohjelmaelementtejä”. Taide olisi uusia tekniikoita hyödyntävää ja interaktiivista. Koko laitos olisi laboratorio, jossa voidaan kokeilla uusia asioita. Design ja arkkitehtuuri otettaisiin vahvasti mukaan.

Tämä toimintakonsepti täydentää mukavasti Guggenheim-verkostoa, jossa tällaista painopistettä ei vielä ole. Toivottavasti kävijäarviot on tehty tämän konseptin pohjalta. Museo odottaa noin 500 000 kävijää vuodessa, joista 300 000 tulisi Suomesta. Vetääkö kokeellinen ohjelma tämän määrän kävijöitä? Tuleeko tänne vuosittain myös nimekkäiden tekijöiden veistoksia ja maalauksia?

Jos laskelmat eivät toteudu ja talousarviot mättävät, kuka kantaa riskin? Suomalaiset.

Mikä on Suomen hinta?

Guggenheim sijoittaa vain nimensä ja nostaa lisenssimaksut (30 miljoonaa dollaria sopimusaikana, joka on 20 vuotta). Johtamis-ja ohjelmointipalveluista se laskuttaa lisäksi 2 miljoonaa euroa vuodessa. Suomalaiset rakentavat talon ja antavat sen sopimusajaksi käyttöön.

Guggenheim poimii rusinat pullasta liittämällä toimintaansa ne visuaalisen kulttuurin alueet, joilla Suomen kansainvälinen maine on entuudestaan suurin, arkkitehtuurin ja muotoilun. Tyhjennetäänkö tämä pajatso nyt suoraan Guggenheimin pussiin? Osaammeko hinnoitella itsemme?

Säätiön raportissa iloitaan myös siitä, että suomalaisilla on vanhastaan hyvät suhteet Venäjän taidelaitoksiin, mistä näin saadaan helpommin mestariteoksia lainaksi.

Uusi museo halutaan luonnollisesti kaupungin parhaalle paikalle, rantatontille Eteläsatamaan. Suomalaisetkin toki hyötyvät. Pääsemme osaksi verkostoa, mikä ei ole väheksyttävä asia.

Kansainvälisyys lisääntyy Guggenheimin myötä – globaali näkökulma ja matkailijavirrat. Mutta on niitä ollut ennenkin. Suomi ei ole niin sulkeutunut kuin hankkeen puuhamiehet tarkoitushakuisesti kuvaavat, siis onneton takapajula, josta Guggenheim meidät nyt pelastaa globaaliin valokeilaan.

Erinomaista antia, josta voimme päästää osalliseksi, on museon monimuotoinen taidekasvatusohjelma. Hinta on vain laskettava. Mikä on asioiden arvojärjestys?

Aiheesta lisää

Tuula Arkio: Miten Guggenheim voisi toimia suomalaisen kulttuurin keskuksena? (Suomenkuvalehti.fi 14.1.2012)