Finlandia-ehdokas Laudaturissa huumori on nopeaa ja julmaa

Peter Sandströmin romaani ruotii arjen rumuutta ja kauneutta.

Peter Sandströmin Laudaturin päähenkilö Peter muistaa kysyneensä 11-vuotiaana isältään, puutarhojen suunnittelijalta, mistä isä tietää mihin kohti kaikki kasvit piti paperille piirtää. Miten isä näkikin edeltä käsin omenapuut ja mansikkamaan rivit, ”jotka tuottivat yltäkylläisyyttä ja makeutta ikään kuin palkinnoksi kaikesta muusta, arkisesta mutta silti kauniista”.

”Sä puhut niinku runoolija kirijoottaa”, isä sanoo. Hänen mielestään runoilijat ovat hienoja ihmisiä. Sen poika tuntuu painavan mieleensä. Aikuisena, 51-vuotiaana, romaanin nykyhetkessä, hän kertoo kantavansa Åbo Akademi Universityn keltaisessa muovikassissa Gösta Ågrenin runokokoelmaa Jär. Jo Sandströmin aikaisemmin suomennetut mainiot teokset, novellit Sinulle joka et ole täällä ja romaani Valkea kuulas, ovat hienovaraisesti viittailleet Ågreneihin ja muistaneet silläkin tavoin Uudenkaarlepyyn seudun kulttuuriperinnettä.

Isän persoona, isän monipuolinen osaaminen ja isän ja äidin rakkauden vaiheet kiinnostavat Peteriä. Hän pohtii ja kuvailee vanhempiensa ja lastensa tunne-elämää sekä suhdetta raskaana olevaan, kiihkeästi tieteellistä työtä tekevään, muualla viihtyvään puolisoon. Mitä tekisi vaimon kirjoituspöydälle, jos hän ei palaisikaan kotiin, pitäisikö lahjoittaa kirpputorille vai pilkkoa palasiksi? ”Vaihtoehtoja riittää aina, ajattelin, elämä on niin rikasta.”

Peterin pohdinnoissa välähtelee tuollainen nopea, julmahko huumori. Kadulla nököttävä koira tuntuu odottavan, että ”joku tulisi leikkimään sen kanssa tai ampuisi sen”. Aika lailla samaa tuntuu kirjan sivuilla nököttävä kertojakin odottavan. Hän kutsuu lukijaa sekä leikkimään että masentumaan kanssaan. Erityisesti median ja yliopistojen työolojen muutos tarjoaa masennuksen aihetta.