Pahan jutun ­jälkeen

Mikään ei tapahdu Sorry, Babyssa kuten odottaisi. Eva Victorin esikoisohjaus on kertomus seksuaalisen väkivallan uhrista, joka yrittää koota elämänsä palasia. Se ei kuitenkaan kerro syöksykierteestä, huipennu dramaattiseen kohtaamiseen eikä paljasta pahan ihmisen luikertelua. Seksuaalinen hyväksikäyttö ei toisin sanoen ole mekaaninen draaman keino vailla seurausten ja monisyisyyden tajua.

Sorry, Baby kertoo traumasta mutta on oikeas­taan komedia.

Victor, 31, on paitsi Sorry, Babyn käsikirjoittaja ja ohjaaja myös pääosan esittäjä. Hänen näyttelemänsä Agnes on nuori englannin kielen professori, jonka keskustelut parhaan ystävän Lydien (Naomi Acker) kanssa rakentavat tarinan rungon.

Eri aikatasoissa liikkuvan elokuvan ytimessä on ystävyys. Agnes ja Lydie puhuvat näennäisesti muusta kuin siitä, mitä Agne­sille tapahtui, mutta siitä on kuitenkin usein kyse. He korkeintaan mainitsevat ”pahan jutun”. Sanan ”raiskaus” lausuu ääneen vain hätkähdyttävän tahditon lääkäri.

Pahan jutun tekemisestä rangaistuksetta jäänyt kollega jää tarinan ulkopuolelle, paitsi kun hänen varjonsa lankeaa päähenkilön ylle työn ja tuttavapiirin kautta.

”Kuvauksissa Naomi sanoi, että trauma on kuin joen keskelle heitetty kivi. Sitä ei saa pois, mutta vesi kiertää sen ympärillä”, Victor kertoo etähaastattelussa New Yorkista.

”Se on paras kiteytys. Vesi ja liike on tärkeää, ei se kivi.”

Sorry, Babyn asetelma on omaelämäkerrallinen. Elokuvan tekeminen traumasta ei tietenkään ole niin yksinkertainen juttu, että teos olisi tilinpäätös. Siitähän käsittely taas alkaa uudelleen – parhaassa tapauksessa näkyvästi.

Sorry, Baby on vuoden 2025 suuria amerikkalaisia indie-tapauksia. Se sai innostuneen vastaanoton Sundancen elokuva­juhlilla tammikuussa. Nimekkäimmät laatuelokuvien levittäjät kilpailivat levitys­oikeuksista. Kipeä menneisyys muuttui menestyselokuvaksi.

Victor kertoo lukevansa elokuvaa koskevista lehtijutuista ja arvioista yleensä vain otsikot.

”Taidetta traumasta, komediaa tragedias­ta, ne olivat sentään hyviä otsikoita”, ohjaaja sanoo. Arvostelut ovat olleet loistavia, mutta tarinan kommentointi toisinaan tylppää.

”Tekisi mieli korjata näkemyksiä ja termejä. Sellaisista asioista stressaamisessa ei ole kuitenkaan mitään mieltä.”

Mutta yhtä lailla tunne on myönteinen.

”Se, että joku kirjoittaa elokuvasta, siis minun taiteestani ja ideoistani, tulkitsee ja paneutuu, on taianomaista.”

Käsikirjoittaminen edellytti pitkää pohdintaa puhetavasta. Victor haluaisi, että se sisäistettäisiin ja sitä kunnioitettaisiin.

”Jotkut lukemani artikkelit olivat vihlovia. Toivoisin, että elokuvasta kirjoitettaisiin kuten me siinä puhumme vaikeista asioista.”

Victor sanoo ymmärtävänsä, että kun teo­s on tehty, sitä käsitellään vastaanottajan näkökulmasta ja sanoin. Mutta kyse on myös todellisesta kivusta.

”Ennen kaikkea tein elokuvani toisille, jotka ovat kokeneet samanlaista kuin minä.”

Victorin nostivat esiin nettikomedia­videot. Arjen kiusallisia tilanteita, ahdistusta ja identiteettikysymyksiä käsittelevät, omalla puhelimella kuvatut videot keräsivät miljoonayleisön. Comedy Central -kanavalta tarjottiin töitä.

Moonlight-ohjaaja Barry Jenkinsin tuottama Sorry, Baby on tyylilajiltaan sarkastinen tapainkuvaus kuten Greta Gerwigin ja Miranda Julyn elokuvat. Kritiikeissä on mainittu myös Woody Allen. Nykyelokuvantekijöistä Victor tuntee eniten hengenheimolaisuutta Kelly Reichardtiin.

”Hän tekee koomisia elokuvia, joissa ei välttämättä ole mitään näkyvästi hauskaa. Samoin Joachim Trier, jonka Oslo, August 31st on myös ehkä surullisin näkemäni elokuva.”

Suosikeikseen ohjaaja mainitsee myös Wong Kar-wain In the Mood for Loven sekä ehkä yllättäen Will Ferrellin ja John C. Reilly­n törkeähkön komedian Velipuolet.

Ensin mainitussa Victor ihailee runollisuutta ja kauneutta, jälkimmäisessä vulgaarin ja tunnistettavan ihmissuhdedynamiikan yhdistelmää.

”Itsekin kuljen kahta tietä.” 

Eva Victor: Sorry, Baby. Elokuvateattereissa 31.10.