Koiranpennut ja työetiikka

Antti Arnkil ei ole koskaan pilkallinen tai hyökkäävä – silti hänen katseensa ei ole kritiikitön.

esseitä
Teksti
Herman Raivio

Antti Arnkil, Antti Hurskainen ja Antti Nylén. Kolmea esseistiä yhdistää paitsi sama etunimi, sama kustantamo, Siltala, myös fanitus.

Monta kertaa kirjoittamisen impulssina näyttäisi olevan, että ”muut eivät ole vielä tajunneet, miten hyvä tämä artisti tai kirjailija on, antakaas kun kerron”. Siinä ei ole mitään vikaa, ja kaikki kirjoittavat niin vetoavasti, että lukija pääsee kohteen sisälle. Arnkil kohtelee kolmannessa kokoelmassaan Sunnuntaiesseet arvostavasti muun muassa Jaakko Yli-Juonikkaan, Petri Tammisen ja Pauliina Haasjoen kirjallisuutta.

Yhdessä asiassa Arnkil eroaa ratkaisevasti kollegoistaan: hän ei ole koskaan pilkallinen tai hyökkäävä. Ironiakin on viltin lämpöistä, ja Arnkil suhtautuu kohteisiinsa samalla lempeydellä kuin Väinö Linna fiktiivisiin ja Virpi Suutari elokuvallisiin hahmoihinsa. Sunnuntaiesseissä kirjoitetaan molemmista.

Tästä ei pidä tehdä sitä johtopäätöstä, että Arnkilin katse olisi kritiikitön. Tv-sarja Breaking Badissa Arnkilia kiinnostaa sarjan hahmojen ikuinen, piinaava huoli pärjäämisestä taloudellisten realiteettien puristuksessa. Päähenkilö valmistaa katukauppaan metamfetamiinia saadakseen rahaa perheelleen ja syöpähoitoihinsa, tai niin hän ainakin sanoo. Sarja kuitenkin lopetetaan latteasti, kaikki hoituu ja hyvitetään, paha kukistetaan.