Yliluonnollisen svengaava Lontoo
Edgar Wrightin huuruinen retropainajainen riemastuttaa tai oudoksuttaa, Kalle Kinnunen kirjoittaa.
Hollywoodiin vakiintunut brittiohjaaja Edgar Wright kuuluu Quentin Tarantinon kaveripiiriin. Läpimurtonsa Wright teki komedioilla ja parodioilla. Shaun of the Dead ja Hot Fuzz leikkivät perinnetietoisesti kauhu- ja poliisielokuvien kliseillä. Keikkakuskigenreen kuuluva Baby Driver poikkesi valtavirrasta pitkillä jaksoilla, joissa näyttelijät ja dialogi antavat tilaa kuvan, vauhdin ja musiikin virralle.
Kristy Wilson-Cairnsin käsikirjoittama Last Night in Soho on yöllinen spektaakkeli asioista, joita Wright tuntuu rakastavan. Se tulvii popkulttuuriviittauksia ja yhdistää nohevan nuorisoelokuvan aineksia, väkivaltaista kauhufantasiaa ja sadunomaista näkemystä svengaavasta Lontoosta. Tarinan poskettomuus ei ole ylilyönti vaan asian ydin.
Päähenkilö on maalta saapuva eli viaton muotisuunnittelun opiskelija Eloise (Thomasin McKenzie). Hän ei tule toimeen ylimielisten opiskelukaveriensa kanssa. Öisin tapahtuu yliluonnollisia: Eloise matkustaa ajassa ihailemalleen 1960-luvulle ja kohtaa Piccadillyllä laulajattaren (Anya Taylor-Joy), jonka ympäriltä ei puutu glamouria eikä synkkiä salaisuuksia. Unelmia toteutuu, mutta menneisyys paljastuu karmeaksi ja toksiseksi paikaksi.
Wright tekee omassa filmihulluliemessään imelästikin itseriittoista elokuvaa, jonka maailmalla on enemmän tekemistä mielikuvituksen kuin historian kanssa. Nostalgia voi runsasta aikalaismusiikin käyttöä myöten kuulostaa samanlaiselta kuin Tarantinon 1960-lukutribuutissa Once Upon a Time in Hollywoodissa, mutta sävy on toinen. Vertailua voi mieluummin tehdä Brian De Palman kerrontakokeiluihin tai ääriesteetikko Dario Argenton elokuviin, joista Infernolle isketään silmää alleviivaten.
