Edward Lear sepitti hölynpölyä – Harva absurdin tavoittelija yltää samaan kunnianhimoon
Arvio: Tekstejä on luettu lasten satuina. Voi niitä lukea rajuna avantgardenakin.
Nonsensella on tapana nousta esiin, kun joku nuori kukkopoikarunoilija päättää tienata helppoa rahaa. Taustalla voi olla taiteellisiakin pyrintöjä, mutta harva absurdin tavoittelija yltää Edward Learin (1812–1888) kunnianhimoon.
Learin debyytti A Book of Nonsense menestyi kohtuullisesti jo ilmestyessään 1846. Maine on kantanut ja seuraajia riittänyt, James Joycesta Kirsi Kunnakseen. Myöhemmin Lear sepitti lisää nonsensea ja jalosti samalla kirjallisuudeksi vanhan runomuodon, limerikin.
”Olipa kerran vanha herra Perusta, / joka katseli vaimonsa kokkauspuuhia; / vaan muissa tuumissa, / paistoi akka uunissa / tuon onnettoman vanhan herran Perusta.”
Limerikki on viisisäkeinen pilailuruno. Edward Lear kertoo alussa, mistä naljailun kohde on kotoisin. Loppuun saadaan aina kipakka yllätyskäänne. Ennen kaikkea Learin limerikit tuntuvat olevan paljon velkaa muinaiskreikkalaisen Aisopoksen faabeleille, vaikka tylyistä lopetuksista on turha hakea opetuksia.
”Olipa kerran herra Whitehavenin, / joka korpin kanssa tanssi katrillin; / vaan sanovat: ’On hullua, / lintua tuota rohkaista!’ / Sitten pieksivät he sen herran Whitehavenin.”
