Todistaja tuhannen vuoden takaa

Teksti on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 1/2025. 

Mikael Pselloksen (k. n. 1077) historia Bysantin hovista on maailmankirjallisuuden klassikko, vaikka se on käännetty monille kielille vasta 1900-luvulla. Bysanttia halveksittiin perusteetta pitkään antiikin kristillis-mystisenä degeneraationa.

Kyse on poliittisista muistelmista, tekijän tuntemien tärkeiden henkilöiden kuvauksista ja juoruista. On epäselvää, mikä on kaunopuheisuutta, mikä vastustajien mustamaalausta ja mikä totta. Teos ei ole opas historiaan vaan tärkeä kulttuurin lähde kertoessaan hovista, symbolien ja seremonioiden merkityksestä, hallintokäytännöistä, tieteellisestä ymmärryksestä, retoriikasta, rakennushistoriasta, vallanmuodostuksesta ja sopimusproseduureista, joissa suudelmat, valat ja yhteinen viinimalja olivat ydin eikä kirjallinen menettely. Kidutuskuvaukset ja kertomukset sairaudesta ja kuolemasta ovat aitoja.

Paavo Hohdin käännös on laadukas välittäessään tämän ääneen luettavaksi tarkoitetun tekstin retorisen muodon ja siihen liittyvät rikkaat viittaukset klassiseen perintöön. Teoksen johdantoluku valottaa tekstin erityisyyksiä ja Mikael Pselloksen persoonaa.

Kirjan viiteapparaatti on sen sijaan viimeistelemätön. Jotkut viitteet ovat loistavia ja tieteellisen täsmällisiä, mutta toiset ovat vain heittoja vailla perusteluita, osin ristiriitaisia ja samoja asioita toistavia. Mukana on virheitä, koska Hohti on tukeutunut kehnoihin Bysantin yleisesityksiin.

Vuoden 1043 rusien hyökkäyksessä laivojen sanotaan olleen ”puusta koverrettuja kajakkeja”. Vaikka De administrando imperii -teksti 900-luvulta kertoo tällaisista, oli kyse luultavasti viikinkilaivoista. Ihmettelen, miksi Hohti kompastelee tämän sotaretken yhteydessä, vaikka se on Psellokselle tärkeä ja siitä on paljon laadukasta tutkimusta. Käsite ”devalvaatio” sopii puolestaan kehnosti kuvaamaan muinaisia rahan jalometalliarvon muutoksia: ajatus rahan nimellisarvosta syntyi vasta myöhemmin. Ihmettelen myös amerikkalaisvillitykseen sortumista: miksi käyttää lyhenteitä eaa. ja jaa. oikeiden eKr. ja jKr. sijaan? Virheet eivät kuitenkaan ole olennaisia.

Meidän käsitteemme eivät sovellu muinaisuuteen. Positivistit luulivat kielitaidon ja kyvyn lukea vanhoja dokumentteja riittävän. Jos sanoja kääntää ajattelematta niiden sisältöä, pitää ohessa olla alkuteksti ja lukijalla taito lukea sitä. Yleisölle tulee kääntää funktionaalisemmin. Brittiläinen idea tulkita ja mitata koko maailma ”britiksi” on väärä ja aikamme suurimpia esteitä ymmärtää vieraita kulttuureja. Tähän Hohti sortuu puhuessaan sotaväenosastoista komppanioina ja divisioonina ja nimittäessään munkiksi vihkimiseen liittyvää hiussuortuvan leikkaamista tonsuuriksi.

Menneisyyttä ei myöskään tule standardisoida nykyisyydeksi. Pselloksella ei ole yksiselitteisiä käsitteitä keisari, yksivaltias, itsevaltias, valtio, kansa, kansalainen, av(i)oliitto, laki ja niin edelleen, joita käännös käyttää.

Kirjallisen tyylin vuoksi bysanttilaisissa teksteissä kutsuttiin vieraita ihmisiä klassisilla ilmauksilla kuten skyytit, persialaiset ja assyrialaiset, vaikka niillä ei ollut tekemistä todellisuuden kanssa. Väestöt eivät olleet etnisiä kansoja vaan komposiittiryhmiä. Täsmälliset määritelmät vievät lukijaa harhaan.

Kirjassa käytetään käsitettä ”valtio” tiuhaan Pselloksen moninaisista sanoista. Klassisen kreikan politeia merkitsi polis-yhteisön epämääräisiä yhteisiä asioita eikä ”weberiläistä byrokratiaa”. Ajatus juridisesta henkilöstä ja hallitsijan erottaminen valtiosta on 1600-luvun jälkeistä historiaa. Kenelläkään ei ollut keskiajalla aavistusta tällaisesta mielenrakennelmasta, sen maa-alueesta tai varoista.

Psellos puhuu keisariudesta, mutta ei yhdellä, yksiselitteisellä käsitteellä, vaikka käännöksestä näin luulisi: kuinka se periytyi, mikä oli vallankaappauksen, adoption ja purppurassa syntymisen suhde valtaan? Entä mitä tarkoittivat suku, akklamaatioseremoniat, kruunaus ja symboliikka pukeutumisineen, ja kuinka ”valta luovutettiin leskelle keisarin kuollessa”, vaikka kruunattuja keisareita oli elossa? Mitä merkitsi simfonia (sopusointu) ja kuinka naiset kykenivät siirtämään vallan itselleen ja siten oikean verenperinnön uusille miehilleen? Mistä puhuttiin, kun käsiteltiin valta- ja varallisuuskompleksia, jonka pysyvyyden takasivat seremoniat, arvonimien jakaminen, lahjat ja syntyperä eikä kirjoitettu laki? Tämän pitäisi löytyä käännöksen sanoista ja kommentaarin selityksistä, jotta lukija ymmärtäisi ilmiön eikä sotkisi sitä nykyiseen hallitsija-asemaan, arvonimeen ja lain määräykseen.

Keisariudesta ja valtaan liittyvästä varallisuudesta on paljon tutkimusta. Ei pidä luulotella, että olisi ollut hallitsijasta erotettu valtio-omaisuus. Eihän Pselloskaan kuvaa tätä varallisuutta kasvottoman instituution omana vaan epämääräisenä vallan ja yhteisön omaisuutena ja hillittömän käytön, kavaltamisen, varastamisen, lahjottamisen ja niin edelleen kohteena.

Pienistä puutteistaan huolimatta teos on arvokas lisä suomalaiseen kirjallisuuteen. Paavo Hohdin työ on kulttuuriteko. 

Mikael Psellos: Bysantin hovimies. Elämäni keisarivallan kulisseissa. Suomentanut Paavo Hohti. Gaudeamus 2024, 397 sivua.

Jukka Korpela on yleisen historian professori.