Surullinen ja sydämellinen
Ne ovat pieniä lauluja, joista ei edes yritetä puristaa maksimaalista tunnetta, Tero Alanko kirjoittaa.
Blur voitti taistelun mutta hävisi sodan. Elokuussa 1995 Blur ja Oasis julkaisivat uuden singlen samana päivänä. Blurin Country House myi enemmän kuin Oasiksen Roll With It ja meni Englannin listaykköseksi. Kumpikaan kappale ei kuulu tekijänsä parhaimpiin.
Molemmat yhtyeet julkaisivat kesän 1995 päätteeksi uuden albumin. Oasiksesta tuli (What’s The Story) Morning Glory? -levyn myötä sukupolvensa suosituin rockyhtye. Blurin The Great Escape edusti ajanjakson loppua.
Blur-levyllä (1997) yhtye unohti ulkopuoliset odotukset ja käpertyi itseensä. Siitä lähtien Blurin musiikin lokeroiminen on ollut turhaa ja jokseenkin toivotonta.
The Ballad Of Darren on Blurin ensimmäinen albumi yli kahdeksaan vuoteen. Sillä esiintyy perinteinen nelimiehinen bändi – ei muhkeita jousisovituksia, puhaltimia tai vierailijoita. Levy äänitettiin yhtyeen laulajan Damon Albarnin studiossa Lontoossa.
Albumin hallitseva tunnelma on melankolia. Levyn ensimmäinen lause kuuluu: ”I just looked into my life/and all I saw was that you’re not coming back.” Muutenkin Albarnin sanoitukset vaikuttavat poikkeuksellisen avoimilta ja henkilökohtaisilta.
Noin puolet The Ballad Of Darrenin lauluista on toteavia balladeja. Ne ovat pieniä lauluja, joista ei edes yritetä puristaa maksimaalista tunnetta.
Joko kuulija sattuu samalle kanavalle tai sitten ei.
Levyn ylivoimaisesti paras kappale on ensimmäisenä julkaistu The Narcissist, klassinen poplaulu ja välitön klassikko. Säkeistörivien loppujen toistaminen on hauska neronleimaus ja kertosäe on samaan aikaan sekä äärettömän surullinen että toiveikas.
Myös Barbaric sisältää kaikki ajattoman popsävelmän elementit. Se rullaa kevyesti kuin polkupyörä uudella asvaltilla. Kitarat kuplivat ja helmeilevät raikkaan limonadin tavoin.
Selkeimmin yhtyeen omaan menneisyyteen viittaa St. Charles Square, joka olisi sopinut Parklife-levylle (1994).
Kitaristi Graham Coxonin efekteistä ja raapimisesta tulee mieleen vanha englantilainen taiderock, etenkin Robert Frippin soitto David Bowien Scary Monsters-albumilla (1980).
Muuallakin Coxonin otteissa kuuluu vahvasti brittiläisen kokeellisen rockin ja popin perinne. Goodbye Albert– ja The Heights -kappaleet ovat kuin selkokielisiä versioita Brian Enon 1970-luvun poplevyjen lauluista.
Blurin yhdeksäs albumi on vähäeleinen ja sydämellinen paketti. Sen ongelma on ilmeinen.
Damon Albarnin uudet kappaleet ovat enemmän hyviä kuin erinomaisia. Toisaalta ne tuntuvat vahvasti toistensa seuraan kuuluvilta.
Blur esiintyy Flow-festivaalilla Helsingissä 13.8.
Blur: The Ballad Of Darren. Parlophone.