Arvio: Jack Whiten Lazaretto ei yllätä

Nostalgikko kaivaa populaarimusiikin kammioista kaikkea mikä toimii.

Jack White
Teksti
Rami Turtiainen

Amerikkalainen Jack White (s. 1975) tunnetaan parhaiten sisaruksina julkisuudessa esiintyneen ex-aviopari Jack ja Meg Whiten The White Stripes -duosta. Monien yhtyeiden multi-instrumentalisti muistetaan myös The Raconteurs- ja The Dead Weather -kokoonpanoista sekä omien elokuvarooliensa ohella teemamusiikista Bond-elokuvaan Quantum of Solace. Parin vuoden takainen soolodebyytti Blunderbuss kirvoitti positiivisia kommentteja kriitikoilta ja kipusi listasijoitusten yläpäähän useissa maissa.

Musiikillisesti Whiten tekemisen eetosta sävyttää yhä vahva kontrastihakuisuus, joka ilmenee myös sille alisteisena visuaalisena esillepanona. White on samalla mitä ilmeisin nostalgikko, kaivaessaan populaarimusiikin sammioista kaikkea bluesista countryn kautta punkiin ja garage-pörinöiden kautta funkahtavaan rock-kukkoiluun saakka. White onkin ennen kaikkea jonkinlainen kanava, joka suodattaa retroilusta esiin oman musiikillisen identiteettinsä, yhdistelemällä äärimmäistä tarkkuutta epäsoittamiseen, dissonanssia rullaavaan rock-poljentoon ja hälyääniä selkeästi panoroituun stereokuvaan. 

Tuore Lazaretto vakuuttaa mutta ei yllätä. Se tarjoaa nimikappaleellaan ehtaa White-käsialaa, mutta albumin biisikatraan voi nähdä katsontakannasta riippuen joko hajanaisena tai monipuolisena. Omaäänisimmillään mies on tutuimmalla kentällään, Lazaretton ohella esimerkiksi avausraita Three Womenilla. Sen sijaan The Rolling Stonesin ja Iggy Popin kimppaproduktiolta kuulostava Just One Drink jättää esittelemättä mitään kovin omaperäistä. Sama omaperäisyyden puute koskee myös country-perinteeltä eniten ammentavia kappaleita. Oma tenhonsa sen sijaan on I Think I Found The Culpritin toisteisuudella, Would You Fight For My Love? -kappaleen kasvaessa finaalissaan eeppisiin mittasuhteisiin, sen edustaessa samalla koko levyn parhaimmistoa.