Arvio: Kolmiulotteisuus sopii Sin Cityn synkkään sarjakuvamaisemaan
Entistäkin synkemmän saagan suurimmat ansiot ovat visuaalisia.
Sysisynkkä Sin City (2005) oli virkistävä poikkeus sarjakuvafilmatisointien kentällä, jota hallitsivat prameilevat ja teinimakua kasvukiputeemoillaan hyväilleet fantasiat. Frank Millerin film noir -mytologiasta ammentanut sarjakuva siirtyi valkokankaalle säilyttäen alkuperäisen julmuutensa ja jyrkkiin mustavalkokontrasteihin nojaavan värimaailmansa.
Näyttelijät sarjakuvamaisemaan upottanut ja ihmisen ja animaation rajan sulavasti häivyttänyt visuaalinen ilme oli uniikki. Millerin asemaa esikuvauskollisuuden takuumiehenä pönkitettiin jakamalla ohjaajatitteli sarjakuvamaestron ja Robert Rodriguezin kesken.
Kaksikon jälleen yhdessä ohjaama Frank Millerin Sin City: A Dame to Kill For ei erotu sarjakuvafilmatisointien joukosta yhtä selvästi kuin edeltäjänsä aikanaan. Alan Moore -filmatisoinnit V niin kuin verikosto (2005) ja Watchmen (2009) sekä Millerin Yön ritari -sarjakuvia mukaileva raadollinen Batman-sarja ovat muistuttaneet sarjakuvaelokuvan kyvystä miellyttää myös aikuista yleisöä ja esittää jopa yhteiskuntakritiikkiä.
Miller ja Rodriguez eivät pyri minkään sortin maailmanparantamiseen. Sin Cityn maailmankuva on ultrakyyninen ja toivottomuuteen alistunut. Senaattori Roarkessa (Powers Boothe) henkilöityvä valta voi kuulua vain sadistille tai perverssille, poliisit ovat selkärangattomia vätyksiä ja oikeutta saa korkeintaan väkivallalla. Sin Cityssä syntiä seuraa lankeemus, joka sovitetaan maanpäällisessä helvetissä.
Ilman melodraaman pohjavirettä kärjistykset liippaisivat jo lapsellista. A Dame to Kill For on kuitenkin edeltäjäänsäkin synkempi, absurdeista kevennyksistä riisuttu dekkaripainajainen.
