Oudon partaalla
Teemu Kaskinen on onnistunut luomaan romaaniinsa täysin kummallisen, vinoutuneen tunnelman. Ilmassa leijuu jatkuva väkivallan uhka, jota jopa Vienan Karjalan erämaan luonto heijastelee. Vaaralliseen kaukopartioretkeen on sekopäisiä syitä. 11-henkisessä seurueessa monet vihaavat toisiaan, mutta heidän on pakko pysyä yhdessä. Reaktiot eteen sattuviin yllätyksiin ovat äärimmäisiä.
Luutnantti Ilmari Aulanko on lähetetty aseveljeyden nimissä opastamaan neljää saksalaista kansanperinteen tutkijaa syvälle Vienan Karjalan kyliin ja metsiin. Saksalaiset haluavat löytää Sammon. Heillä on etsintäkone, joka paljastaa maanalaisia voimavirtoja. He uskovat kaksoismaailmaan: maan alla on olemassa kaikki samat asiat kuin maan päälläkin, mutta pahoina versioina.
Aulangon kaukopartio tuhoaa kaksi aavemaisen identtistä majurisaattuetta. Yksi kerrallaan myös partion miesluku alkaa vähentyä mitä raaimmilla tavoilla. Röder ei välitä, väkivaltaiset kuolemat tuntuvat kuuluvan asiaan. Hän saarnaa muinaisesta Bjarmian valtakunnasta ja olettaa edessä olevan vihollisen luomia gorillan ja ihmisen risteytyksiä, neuvostokädellisiä.
Tapahtumien luonne paisuu yli sotaromaanien tavanomaisten julmuuksien ja yllätyskäänteiden satiirisiin mittoihin. ”Iljettävä matka”, toteaa retkueen jäsen Hummel, ja totta tosiaan, puolivälissä kirjaa ollaan sietokykyni rajoilla eikä mieleni tee jatkaa lukemista.
