Venäjä on peto

Toisen maailmansodan jälkeen Thomas Mann sanoi:

”Minun silmissäni ne kirjat, jotka ylipäänsä voitiin painaa Saksassa vuosina 1933–1945, eivät ansaitse mitään arvoa eivätkä kelpaa edes käteen otettavaksi.”

Samanlainen asetelma vallitsee nykypäivän Venäjällä. Emigranttikirjailija Mihail Šiškin kirjoittaa esseekokoelmassaan Viha ja kauneus:

”Venäläinen kulttuurikin elää nykyään vain kotimaansa ulkopuolella. Venäjällä on laulettava isänmaallisia lauluja tai oltava hiljaa.”

Sukupolvensa tärkeimpiin venäläisrunoilijoihin lukeutuva Maria Stepanova (s. 1972) jätti kotimaansa, kun se hyökkäsi Ukrainaan. Nykyisin hän asuu Berliinissä ja edustaa Šiškinin tavoin Putinin hallintoa vastustavaa venäläisen kulttuurin vapaata rintamaa.

Tuore romaanisuomennos Kadoksiin sisältää omaelämäkerrallisia aineksia, sillä teoksen päähenkilö M on jättänyt taakseen hyökkäyssotaa käyvän kotimaansa ja asettunut B:n kaupunkiin.

Ne, jotka ovat lukeneet Stepanovan neljä vuotta sitten ilmestyneen esikoisromaanin Muistin muistolle, tunnistavat uudesta teoksesta saman rehevän symboliikan, vuolaat virkkeet ja avarat ajatuskulut.

Stepanovan runoilijan tausta näkyy paitsi hänen tavassaan rytmittää tekstiä myös hänen proosansa keinuvassa ja unenomaisessa tunnelmassa.

Vaikka Kadoksiin on kuvaus hyökkäys­sodan vaikutuksesta päähenkilön mielenmaisemaan, se ei tukeudu suoraviivaisten argumenttien voimaan.

Teoksessa ei mainita Venäjää nimeltä, vaan Stepanova puhuu entisestä kotimaastaan kiertoilmaisuin. Venäjä on peto, joka ahmii kitaansa ne, joita pitää saaliinaan. Pedolle kelpaavat niin oman kuin vieraan maan kansalaiset.

M:n uuden kotikaupungin asukkaat ihmettelevät, miksi petoa ei ole vielä surmattu tai miksi se ei ole ahneudessaan hotkaissut itse itseään. He vihjaavat, että M:n ja tämän maanmiestuttujen olisi pitänyt nousta ajoissa petoa vastaan.

Puolustukseksi M sanoo, että pedon luonne tekee sen metsästyksestä ja sitä vastaan taistelusta hankalaa. Peto ei ollut hänen edessään tai takanaan, vaan aina hänen ympärillään:

”Minulta vei vuosia tiedostaa eläneeni pedon sisällä tai ehkä jopa syntyneeni sen sisuksissa.”

Samanlaisia huomioita Venäjästä ovat kirjoittaneet monet muutkin, mutta Maria Stepanovan tapa kääntää totalitarismin analyysi sadunomaiseksi kerronnaksi tuo Kadoksiin-romaaniin kiehtovaa värinää, syviä kulttuurisia tasoja, joita realistinen romaanikerronta tai perinteinen asiaproosa eivät tavoita.

Aivan kuten Muistin muistolle, myös Kadoksiin sisältää metaromaanin aineksia. Se on kaiken muun lisäksi kirja kirjoittamisen vaikeudesta. M kokee, että ei ainoastaan hän itse vaan myös hänen kielensä on maanpaossa.

”Kirjoita! Oma! Kirja!” kirkuu tulostinvalmistajan painatuspalvelun monivärimainos kaupungilla M:n silmien edessä.

M kääntää katseensa pois, koska mieltää itsensä ”surkastuneeksi ja kuivettuneeksi” kirjailijaksi.

Hän kykenee esittämään ammatillista rooliaan yleisön edessä kirjallisuustapahtumissa, mutta näppäimistön äärellä hän tyhjenee.

”Nykyisin hän ei tehnyt muuta kuin luki sota­toimiyhteenvetoja ja -uutisia, joista jokainen oli edellistä kamalampi.”

Jos esseistinen Muistin muistolle oli epätyypillinen romaani, samaa voi sanoa myös uudesta suomennoksesta. Kadoksiin ei sisällä varsinaista juonta, vaan se koostuu eri aikatasoille asettuvista tilanteista ja tunnelmista.

Romaanin toistuvana teemana on pakofantasia. Välillä M yrittää pois pakohuoneesta, välillä hän suunnittelee lähtevänsä sirkuksen matkaan. Romaanin lopussa hän vaihtaa nimensä ja painuu ”kadoksiin”.

Stepanova on kehitellyt paon teemaa myös aikaisemmissa teksteissään. Pako näyttäytyy hänelle muodonmuutoksena, ja muodonmuutos mahdollistaa uuden alun silloin, kun kotiinpaluu ei tule kyseeseen. 

Maria Stepanova: Kadoksiin. Suomentanut Arja Pikkupeura. 155 sivua. Siltala, 2025.