Arvio: Varis kertojalintuna
Lars Sundin uusin käy läpi länsirannikon pikkukaupungin vuosikymmenet
Lars Sund liittyy niiden pohjalaiskirjailijain joukkoon, joiden kerrottava lehahtelee linnunsiivin. ”Varis minun vaakunalintuni”, julisti Arto Melleri, ja Peter Sandströmin proosaan kahahtaa variksia tehostamaan tunnelmaa.
Lars Sund kirjoittaa variksen osallistumaan tarinanrakentajan työhön. Kolmella sisarella ja yhdellä kertojalla on ainakin puolitoista kertojaa.
Ihmiskertoja on vaikeasti liikkuva sotavammainen mies, joka hoitaa ratavartijan kopista kahden tasoristeyksen puomien toimintaa. Kun hän aloittaa kaupunkikertomuksensa ja esittelee työtehtävänsä 28. elokuuta 1948, hän näyttää samalla taipumuksensa ylevään ilmaisuun. Hänen mukaansa kokenut ratavartija saa puomit ”kohoamaan kauniisti ja tasaisesti kohti taivasta – niin kuin lämmin kuorolaulu kohoaa kohti kirkon kattoa”.
Pidän romaanin lämpimästä, leikkisän moraalisesta humaanisuudesta. Eletään elokuusta 1948 uudenvuodenaattoon 1968. Kolmen sisaren ohella kertojat tutustuttavat kymmeniin kaupunkilaisiin. Oletan suuren osan henkilöistä, näkymistä, kohtaloista olevan Pietarsaari-faktaa. Kolme sisarta ja yksi kertoja muistuttaa hienoine yksityiskohtineen hellien harrastajien laatimia kotiseutukuvauksia.
Vuosikymmenet tiedonhaussa virkeänä lennähtelevä, melko myyttinen varis huolehtii siitä, että lämpimän kuorolaulun sävy säilyy. Variksella on hauska länsirannikon pikkukaupungin täti-ihmisen mieli ja moraali. Hän puhuu ja ymmärtää vain kirjakieliruotsia, paheksuu suurvaltapolitiikkaa, mutta räpyttelee riemuissaan, kun kuulee Stalinin kuolemasta, on kiinnostunut juoruista ja vastustaa ankarasti nokkaansa naksutellen kaikkinaista säädyttömyyttä.
