Kipeä totuus

Tartunta on ranskalaiskirjailija Anthony Passeronin esikoisteos, joka on noussut käännöshitiksi. Kirjassa selvitetään nuorena kuolleen sedän kohtaloa. Désiré-setä oli perheen esikoinen ja vanhempiensa lempilapsi. Itsevarmana ja iloluontoisena esikaupungin poikana hän oli matkalla menestykseen, kunnes heroiiniaddiktio muutti kaiken.

Teos edustaa ilmiötä, jota voisi kaiketi kutsua ranskalaisen kirjallisuuden sosiologiseksi käänteeksi: Annie Ernaux’n ja Édouard Louis’n kaltaiset kirjailijat kynäilevät omakohtaisia, usein lyhyitä teoksia, joiden kautta valotetaan luokkaeroja ja muita yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Tartunnan aihetta, 1980-luvun aids-epidemiaa, on käsitelty kirjallisuudessa ja muussa taiteessa melko paljon, mutta useimmiten homoyhteisöjen tragediana. Tunnettu esimerkki on parhaillaan Kansallisteatterissa pyörivä Tony Kushnerin näytelmä Angels in America. Anthony Passeron sen sijaan kertoo sairaudesta addiktien ja heidän läheistensä painajaisena.

Erityistä on paitsi näkökulma myös rakenne: lyhyissä luvuissa kerrotaan vuoroin Desirén ja hänen perheensä vaiheista, vuoroin hi-viruksen löytäneiden ja siihen hoitoa kehittäneiden ranskalaistutkijoiden sinnikkäästä työstä. Sukutarinan aikamuoto on imperfekti, tutkijoiden tarinassa dramaattinen preesens. Lyhyet alaotsikot, kuten ”Matka”, ”Kaitafilmit”, ”HPA-23” ja ”Siklosporiini” luovat niin ikään dramaattista vaikutelmaa.

Varsinkin alkupuolella kerronta on ilmavaa ja eläväistä. Passeron kuvaa kotikyläänsä unohtuneeksi taajamaksi laaksossa, ”missä pieni joki kohtaa ison joen, joka saa vielä viimeiset voimansa Alpeilta ennen kuin valuu tasangolle ja heittää henkensä Välimereen”. Teoksen loppupuolella osa havainnoista on jokseenkin jäykkiä ja alleviivaavia.

Epätasaisuus ei kuitenkaan haittaa, sillä muoto toimii: teksti vetää ja saa eläytymään perheen piinaan ja tutkijoiden vastoinkäymisiin. Ennen kaikkea rakenne valaisee hienosti, miten sama ongelma kohdataan yhteiskunnan eri kerroksissa – tai jätetään kohtaamatta.

Alkuteoksen nimi Les Enfants endormis viittaa nuoriin, joita 1980-luvun alussa alkoi löytyä ranskalaiskaupunkien ja -kylien kaduilta keskellä päivää ”silmät nurin päin, hiha­ käärittynä, piikki kyynärtaipeessa”. Addiktio ei riivannut vain heikosta asemasta tulevia: ”Nämä nuoret olivat yrittäjien, virkamiesten lapsia, hyvin toimeentulevien kauppiaiden tyttäriä ja poikia.”

Sedän ainoa eloonjäänyt kaveri toteaa ohimennen: ”Ja kaikkihan siihen aikaan kamaa veti.”

Vaikka huumeongelma kosketti monia ja huolestuneet tutkijat varoittelivat hiv-pandemiasta, poliitikot tekivät päätöksiä jälkijättöisesti vasta kriisin räjähdettyä käsiin. Ranskan lain mukaan narkomaanien olisi jo 1980-luvulla kuulunut saada hoitoa, mutta sellaista ei järjestetty, vaan heidät leimattiin rikollisiksi.

Onko noista ajoista opittu mitään? Ainakin Suomessa kokonaiskieltopolitiikka stigmatisoi käyttäjiä, eikä päihdehoitoon pääsemistä ole tehty helpoksi.

Epäonnistuneen politiikan lisäksi Tartunta käsittelee sosiaalista stigmaa, joka vaikeuttaa niin narkomaanien kuin hiv-potilaiden elämää. Kirjoittajan isoäiti tekee kaikkensa varjellakseen perheen mainetta ja valehtelee siksi myös itselleen. Désiré-sedän kohtalosta tulee tabu, josta puhutaan korkeintaan kiertoilmauksin: ”Jokainen takavarikoi totuuden omalla tavallaan, eikä koko tarinasta jäänyt juuri mitään jäljelle.”

Passeron kirjoittaa perheestään mutta pysyy muistelman kertojana enimmäkseen taka-alalla. Kerronnan joukossa on kuitenkin selvästi fiktiivistä ainesta. Mistä tekijä esimerkiksi tietää, että lääkäri hyvästeli perheenjäsenet ”heidän vuodatustensa uuvuttamana”? Hän ei ollut paikalla, ja tapahtumista on sitä paitsi useita vuosikymmeniä aikaa.

Henkilöiden tunteisiin eläytyminen ei siis näytä perustuvan journalistiseen tai tietokirjalliseen taustatyöhön vaan kuvitteluun. Vaikka näitä kohtia ei ole paljon, ne saavat pohtimaan, olisiko kirjailijan totuuden paljastamisen nimissä ollut eettisempää pitäytyä itsekin pelkissä faktoissa. 

Anthony Passeron: Tartunta. Suomentanut Sampsa Peltonen. 259 sivua. Gummerus, 2025.