Proosa on irti
Helmikuussa Suomessa uutisoitiin nelikymppisestä naisesta, joka kävi vuoden ajan seurakunnan iltapäiväkerhossa. Teiniltä näyttävä aikuinen valehteli olevansa 13-vuotias. Kiinnostavinta oli se, että naisen motiivit jäivät hämärän peittoon.
Juttu voisi olla suoraan Tuuve Aron Universumin takahuoneesta. Kirjan hahmot käyttäytyvät sekopäisesti, mutta onnistuvat samalla vakuuttamaan lukijan siitä, että kaikki on ihan normaalisti.
”Halusin siis hakea lapsen tarhasta. Keskitin siihen kaiken energiani, hae lapsi hae lapsi, vaikka minulla toden totta oli muutakin mietittävää! (- -) Kinkkiseksi tilanteen teki se, ettei minulla ollut lasta.” Niinpä kertoja kaappaa lapsen.
Aro on kulkenut viime vuosina tuotannossaan reippaan epäkorrektiin suuntaan. Lihanleikkaaja-novellikokoelmassa (2017) oli vielä arkuutta ja ironiakin hyväntahtoista. Kalasatama-romaanissa (2020) rikottiin jo urakalla hyviä käytöstapoja.