Arvio: Musiikkidraama Ollaan vapaita kaipaa parempia biisejä
Tunteen palo sammuu, kun asioita tapahtuu, mutta juoni ei kulje.
Esikoiselokuvassaan Elokuu Oskari Sipola kertoi ylioppilaan etsikkoajasta. Myös Ollaan vapaita on naiiviudessaan hetkittäin vetävä ja saavuttaa jotain teini-iän energiasta. Tua Harnon kirjoittama ja Sipolan ohjaama elokuva on poukkoileva nuorisodraama ja -musikaali, jonka keskeisistä henkilöistä monet ovat kuitenkin yli kolmekymppisiä.
Maria Ylipää näyttelee kommuunissa asuvaa Seljaa, joka kohtaa adoptioon annetun, nyt lukioikäisen poikansa Leon, kun tämä saapuu ovelle ilman ennakkovaroitusta. Huusholliin kuuluvat homoseksuaali, punkbändissä laulava kiivas aktivisti (Riku Nieminen) sekä rämäpäinen tyttö (Pihla Maalismaa), johon nuorukainen rakastuu. Vakavammat taustatarinat Leon kasvatusvanhempien kriisistä ja Seljan parisuhteesta pomppaavat epämääräisesti etualalle toisella puoliskolla.
Musikaalielokuva on vaikea laji, jonka tekeminen vaatii välineen laajaa hallintaa. Elokuvan laulujaksot eivät perustele itseään repäisevyydellä tai svengillä eivätkä vie tarinaa eteenpäin. Biisintekijöitä on Ultra Bran jäsenistä räppäri Asaan, mutta yleisvaikutelma on laimea.
Betoniyössä taitojaan näyttänyt Johannes Brotherus on löytö Leon rooliin. Kesäisestä Helsingistä on poimittu kauniita kulmia ja hengailupaikkoja. Tunteen palo kuitenkin sammuu, kun asioita tapahtuu, mutta juoni ei kerta kaikkiaan kulje. Kun elokuva on lastattu täyteen sitä sun tätä, kehittyy kummallisia ristiriitoja: esimerkiksi Niemisen hahmo on hapan pilakuva idealistista, mikä tuskin oli tarkoitus.
Ollaan vapaita elokuvateattereissa.
