Arvio: Tulisaarna kertoo Einojuhani Rautavaaran matkan maineeseen
Yksityinen dramatiikka ja sävellystyö kohtaavat elämäkerrassa luontevasti.
Samuli Tiikkajan (s. 1974) Tulisaarna luo huolellisen, perusteellisen ja kattavan katsauksen Einojuhani Rautavaaran (s. 1928) vaiheisiin. Musiikki ja elämäkerrallinen aines etenevät kronologisesti ja luontevasti rinnakkain.
Teosten syntyvaiheita, sävellysten välisiä yhteyksiä sekä Rautavaaran musiikin yleisiä kehityslinjoja Tiikkaja kuvaa ansiokkaasti. Kadonneiksi luullut sävellykset ja nuottiluonnokset tuovat moniin kysymyksiin uutta valoa. Yksityiskohtaisten teoskuvausten lukeminen on kuitenkin nuottiesimerkkien vähäisyyden vuoksi usein raskasta. Nuottiesimerkkejä olisi siis tarvittu paljon lisää – tai sitten olisi pitänyt tyytyä musiikin yleisluontoiseen esittelyyn.
Säveltäjänuransa Rautavaara aloitti uusklassismin ja kansanmusiikkivaikutteiden hengessä. Opiskeluvuosi New Yorkissa oli vahva kokemus. Erityisen merkittäväksi nousi tutustuminen 12-säveltekniikkaan 1957. 1960-luvulla Rautavaara jatkoi tiukan modernistisilla linjoilla mutta ajautui sävellystyössään kriisiin. Kun uusromanttinen orkesteriteos Anadyomene (1968) aukaisi lukot, jälkeen sävellyksiä alkoi syntyä tiuhaan tahtiin. Rautavaara kokeili elektroniikan, aleatoriikan ja erikoissoittotapojen parissa, kunnes 1980-luvulla löysi 12-säveltekniikkaa ja tonaalista uusromantiikkaa yhdistävän nykytyylinsä.
Angel of Light -sinfonian levytys (1996) vei Rautavaaran maailmanmaineeseen. Menestys on tuonut maailman parhaiden orkestereiden sävellystilauksia, mutta myös kritiikkiä kaupallisuudesta ja vanhojen konseptien toistosta.
