Arvio: Tositarinoita Karjalankannakselta
Kymmenen kirjoittajaa muistelee karjalaiselämää.
Anna Kortelainen sai vastikään kunnianimen Stadin friidu. Hän voisi saada monenkin paikkakunnan asian edistämisestä kunniaa, niin laajalle hänen tarmonsa yltää: Viipurin neito, Terijoen tyttö, Uudenkirkon impi.
Avojaloin. 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta kuvaa Karjalan elämää yksilöiden kautta, ankaran rajakomendantin, kahdenkin nuorena menehtyneen kuvataiteilijan, tukkuliikkeen johtajana menestyneen leskirouvan, lähes tuntemattomaksi jääneen kubofuturistisen runoilijan ja muiden. Historiaa venytetään sodista tännemmäs: yksi tosikertojista on vuonna 1979 Viipurin lastensairaalassa syntynyt Svetlana.
Teoksessa on laaja sekä henkilöiden ammattien että paikkojen ja kuvattujen ajankohtien kirjo. Hauskaa menneen maailman sävyä luovat sellaiset tittelit kuin purjeentekijä, imettäjätär, voikauppias, naismunkki, perinnöllinen kunniaporvari, temppelipiru.
Eloisa kirja jättää minut kaipaamaan enemmän kaakkoismurteista puhetta. Siis sitä jota arjessa sanotaan Karjalan murteeksi. Unto Seppäsen kirjoissaan käyttämää kannakselaiskieltä luonnehditaan rikkaaksi ja meheväksi, mutta siitä ei näytetä lukijalle lausettakaan.
Muolaalaisen maatalon emännän Aina Ahtiaisen elämänkertomus on ainoa teksti, joka luottaa vähäsen murteen ilmaisuvoimaan. Siinä muolaalainen morsian katsoo tulevasta kodistaan ”vokipaikkaa” ja ostetaan ”kirassii”. Mukava jäädä arvailemaan kirassia.
