Arvio: Tomi Kontion ja Elina Warstan maailma on kova
Koira nimeltä kissa -kirjan opetukset ovat liian rankkoja perheen pienimmille.
Kaunis mutta kovin surumielinen, on Tomi Kontion kirjoittama kirja Koira nimeltä Kissa. Päähenkilökoiran nimi on Kissa. Hänen äitinsä haluaa, että pentu kasvaa itsenäiseksi, niin kuin kissat ovat. Itsenäinen pärjääminen on tärkeää, koska pennun elämä alkaa vastoinkäymisillä.
Kissan emo on yksinhuoltajaäiti ja isä seikkailija, levoton uros pohjoisesta, jota eivät pennut kiinnosta ja joka katoaa ennen pentujen syntymää. Kissa on pentueen ainut eloonjäänyt ja kun Kissa on pieni, myös emo jättää hänet. Kontio ei selitä pentusisarusten kohtaloa ja emon ratkaisua jättää Kissa.
Kissa muuttaa Helsinkiin, jossa yksinäistä kissaa kiusataan hassusta nimestä ja sekarotuisuudesta. Emo opetti ennen lähtöään, ettei keneenkään kannata luottaa, ei ihmisiin eikä edes lintuihin. Kissa ei luota keneenkään, ei edes itseensä. Hän on yksin.
Sitten Kissa kohtaa pultsarin, joka nukkuu pahvilaatikkojen alla, haisee ja hänen hengityksensä rohisee. Näätä-niminen mies on ystävällinen ja opettaa, että on vaikea elää, jos ei luota keneenkään.
Kissa oppii luottamaan mieheen, vähän myöhemmin moniin muihinkin eikä ole enää yksin. Kirjassa on siis onnellinen loppu ja kaunis opetus, mutta myös niin paljon pahaa maailmaa, että ainakaan nelivuotias koekuulijani ei tahdo kuulla tarinaa enää toista kertaa. Hän jää miettimään pitkäksi aikaa, miksi pennun äiti lähti, enkä sitä osaa selittää itsekään.
