Taidetta hakaristin varjossa
Daniel Kehlmannin Ohjaaja-romaanin yllättävät käänteet syventävät tosipohjaista tarinaa, Tommi Melender kirjoittaa.
2
MIN
Ministeri pyytää elokuvaohjaajaa tekemään taide-elokuvia, jotka vastustavat amerikkalaista tusinaviihdettä.
Voisi kuvitella, että kyseinen ministeri toimii jonkin sivistyneen maan hallituksessa. Vaan ei, hän on Joseph Goebbels, natsi-Saksan propagandapäällikkö.
Sanansa Goebbels suuntaa Yhdysvalloista palanneelle Georg Wilhelm Pabstille.
Itävaltalaissyntyinen Pabst vastustaa natseja mutta ymmärtää, ettei hänellä ole muita vaihtoehtoja kuin keskitysleiri tai taiteen tekeminen hakaristin varjossa. Yhdysvalloissa Pabst olisi voinut elää monien muiden natseja paenneiden eurooppalaisten taiteilijoiden ja tutkijoiden keskellä, mutta Hollywood tarjosi vain kakkosluokan töitä arvonsa tunteneelle ohjaajalle.
Saksan arvostetuimpiin nykykirjailijoihin kuuluvan Daniel Kehlmannin (s. 1975) romaani ammentaa todellisen elämän G. W. Pabstin henkilöhistoriasta mutta sekoittaa faktan sekaan fiktiota.
Ohjaaja kysyy, onko järkähtämätöntä uskollisuutta vaativassa järjestelmässä mahdollista tehdä taidetta puhtain sydämin.
Kuten arvata saattaa, vastaus on ei. Itse vastausta olennaisempaa on Kehlmannin kuvaus siitä, kuinka Pabstin vastarinta murenee asteittain: ensin hän taipuu tekemään elokuvia natseille ja lopulta antautuu taiteen nimissä osaksi tuhokoneistoa.
Kehlmann nostaa tarinan keskukseksi toisen maailmansodan viimeisinä kuukausina kuvatun Molanderin tapaus -elokuvan, joka hävisi teille tietymättömille. Kadonnut filmi on mielikuvitusta kiihottava yksityiskohta, ja Kehlmann puristaa siitä kaiken tarjolla olevan draaman. Kuvauksissa Pabst antautuu niin täydelliseen taidekiihkoon, ettei piittaa avustajiksi pakotettujen keskitysleirivankien kohtalosta.
Moraalista vastarintaa edustaa apulaisohjaaja, jolle Pabst puolustautuu: ”Tämä julmettu sekapäisyys suo meille mahdollisuuden poikkeuksellisen hienon elokuvan tekoon. Ilman meitä kaikki olisi täsmälleen samoin, kukaan ei pelastuisi, kenellekään ei kävisi paremmin. Elokuvaa vain ei olisi.”
Kehlmann lataa loppuun klassisen tarinankerronnan mukaisen yllättävän käänteen, joka koskee kadonnutta elokuvaa. Se ei jää nokkelaksi loppukoukuksi, vaan kytkee tarinaan muistin ja unohduksen teemat. Ne tuntuvat melkein vaatimukselta menneisyyden hirmutöitä sisältävässä romaanissa.
Ohjaaja ei ole unohtumatonta proosataidetta, vaan pikemminkin ammattilaisen laatutyötä. Kehlmannin erityistaito on kuljettaa polveilevaa tarinaa vaihtuvien näkökulmahenkilöiden avulla.
Daniel Kehlmann: Ohjaaja. Suomentanut Tuulia Tipa. 381 sivua. Siltala, 2025.