Arvio: Säkeilyvaara-kirjan äärellä saa hurmaantua ja harhailla
Innoittuneet pienoisesseet eläytyvät runoihin.
Satu Grünthalin toimittama ja kuuden muun runonlukijan kirjoittama pienoisesseekokoelma pyrkii tuottamaan lukijassa ”vähintään yhtä suurta iloista hämmästystä kuin sen kirjoittaminen ja toimittaminen”.
Kirjoittajajoukko on koottu henkilöistä, jotka ovat työkseen tekemisissä kirjallisuuden kanssa. Varsinaisten amatöörien tulkintoja ei siis nähdä.
Toimittaja huomauttaa alkusanoissaan, että runoa ei aina tarvitse analysoida säe säkeeltä. Runon äärellä saa ”muistella, eläytyä, hurmaantua, harhailla ja viipyillä”. Hurmaantumisen ja harhailemisen tyyppiseen lähestymiseen ovat kirjoittajat lähteneet intomielin mukaan. Kaikki kirjoittavat hyvin ja eläytyen. Kirjoittajat ovat saaneet itse valita esiteltävänsä, joista vanhimmat ovat kansanrunoja, uusimmat tältä vuosikymmeneltä. Sitä jään pohtimaan, ovatko kaikki spontaanisti pitäytyneet suomalaisessa runoudessa.
Hämmästystä tuottaa se, miten taitavasti runo osaa johdattaa esseistin esittelemään maailmaansa. Juhana Cajanuksen Etkös ole Ihmis parca on herättänyt lukijassaan idean siitä, että kieli on runouden lisäksi vastuussa oopperasta, sosiaalidemokraateista ja insinööreistä. Onervan Absintisti taas kirvoittaa hilpeän ylistyksen maistuvimmille juomille.
Ja erityisen iloista hämmästystä koen, kun Juokse sinä humma saa kauniin ja asiallisen analyysin. Ehkä pääsen vihdoin eroon mielikuvastani, että ”Huputiti hummani hei” on puistattavimmin teennäinen tuntemani säe… Itse tällä Runouden käyttöoppaalla on kyllä myös kiusallisen konstaileva nimi. Säkeilyvaara? Onko nyt uhka että ryhdyn tuottamaan vaarallisia säkeitä? En kai sentään.
