Arvio: Säikky lapsi kasvaa kirjailijaksi ja äidiksi
Eino Leinon runo Tumma rytmittää Anja Snellmanin uutta romaania.
Melkein hymyilevä sarvipäinen pikkutyttö luo Antautumisen päällyksessä lukijaan suoran katseen. Hän näyttää hyväksyneen peuranluontonsa nuoremmalla iällä kuin Eino Leinon Tumma oman erityisyytensä. Romaanin luvuissa pakenemisvalmius kestää aikuisuuteen asti.
Tummakin kasvaa aikamieheksi, ennen kuin tyytyy elelemään tasaisin tuntein ja panemaan päivät päälletyksin, ”niin paremmat kuin pahemmat; päällimmäiseksi paremmat”. Romaanin tyttösestä kasvaa aikuinen nainen, kirjailija, äitikin, ja viimeiset sivut seestyvät.
Romaanin minän päällekkäisistä päivistä ja vuosista nousevat tarinan mittaan päällimmäiseksi pahemmat. Tumma säpsähtelee metsää, merta, tulta, sukua, kyläläisiä ja manan autiutta. Romaanin tyttö kavahtaa ennen kaikkea ihmisiä. Jo neuvolan papereissa lukee ”ihmispelko”. Kun hän uskaltautuu äidin kanssa kadulle, heidät saatetaan pysäyttää: vieras ihminen kehuu tytön isoja silmiä, ja säikky lapsi reagoi väkevästi.
”Peitin käsillä kasvoni. Livahdin äidin selän taakse. Valahdin kyykkyyn. Itkin, tyrskin, pyyhin rystysillä noroja poskilta.”
Tumma puhuu siitä, mitä hän pelkäsi. Niin tyttökin, mutta tyttö kirjoittaa ennen kaikkea siitä, miten hän pelkäsi, miten häntä moitittiin ja miten hän itse itseään soimasi. Lukujen kekseliäinä otsikkoina on haukkumasanojen rykelmiä: ”JänishousuRonklaajaPikkutarkkaLuulotautinenPudokas.”