Arvio: Saara Turusen Rakkaudenhirviö eroaa muista nuoruudenvalituksista edukseen
Nuori nainen etsii itseään ja löytää ihmisiä.
Nuori vierastaa perhettään, inhoaa kotipaikkaansa ja häpeää itseään. Kun Rakkaudenhirviön päähenkilö on päässyt maalta Helsinkiin taidelukioon, hän uskaltaa varovasti kysyä: ”Olenko minä joku, enkä vain ei kukaan?” Epävarmuus säilyy vuosia, ja usein tuntuu peilistä katsovan vastaan lehmä.
Ei tarvinnut monta sivua Rakkaudenhirviötä lukea, ennen kuin olin varma siitä, että kertoja-päähenkilö on ehdottomasti joku. Kasvatus on tähdännyt siihen, että tytär välttäisi kaiken erikoisen, olisi tavallinen vain. Mutta jo sivulla 257 hän antaa vähän periksi erikoisuudelle: ”Kirjoittaa osasin kuitenkin.”
Tavallisista nuoruudenvalituksista Rakkaudenhirviö eroaa edukseen.
Ensimmäinen etu on se, että Saara Turunen poimii päähenkilönsä epävarmuusympäristöistä olennaisia, osuvia asioita ja ihmisiä, yhtä hauskoja oltiin sitten Kontiolahdella tai aurinkoisen ulkomaan hienostoalueella.
Toinen erinomainen etu on Turusen kielenkäyttötaito. Erikoisuus ei vie vaikeatajuisuuteen vaan iloiseen omaperäisyyteen.