Taiteilijat tuomiolla

Tikulla silmään sitä joka vanhoja muistelee, vai tikunnokkaan se, jonka eettisesti tuomittavia tekoja tai sanoja on aiemmin katsottu läpi sormien?

Kesän paljastukset perus­suomalaisten ministerien natsiflirttailusta ja rasistisista postauk­sista muistuttavat hiukan kulttuurin Me too -keskustelua.

Ovatko poliitikon aiemmat rasistiset mielipiteet aivan irrallisia hänen nykyisestä minästään ministerinä? Onko taiteilijan yksityiselämällä eettistä suhdetta hänen teoksiinsa?

Taiteilijoiden siviilissä tekemiä kiistanalaisia asioita on ollut sitä helpompi sallia, mitä enemmän niistä on aikaa. Harvalle Caravaggion tauluja tahraa hänen tekemänsä murha. Tiedot pedofiliasta eivät ole pudottaneet Paul Gauguinin taulujen arvoa. Natsismin Knut Hamsunin kirjojen ylle tuottama varjo on tänään varsin hailakka. Miles Davisin jazzissa ei kuulu eikä Picasson tauluissa monillekaan näy pahoinpidel­tyjen puolisoiden kärsimys.

Claire Dederer kysyy t­uoreessa kirjassaan Monsters: A Fan’s Dilemma, voiko Me too -liikkeen kulttuuriin tuomien muutosten jälkeen enää pitää teoksista, joiden tekijä paljastuu ”hirviöksi”, joka on yksityiselämässään tuottanut toisille kärsimystä – fyysistä, henkistä tai molempia.

Tuottaako hirviömäinen käytös teokseen niin ison eettisen tahran, että on inhimillisesti vastuutonta jättää se huomiotta? Jos sallin taiteen kokijana tämän, missä joustan seuraavaksi? Haastava kysymys on se, mihin laittaa ”canceloinnin”, taiteilijan teosten arvon kyseenalaistamisen, raja, ja ketkä sen kulloinkin piirtäisivät.

Dedererille kysymys liittyy keskeisesti faniuteen ja tiettyjen taiteilijoiden suureen henkilökohtaiseen arvostukseen.

Miten voisi tai miksi pitäisi yhtäkkiä hylätä Woody Allenin elokuvat hänen yksityiselämästään paljastuneiden tietojen takia? Samoja leffojahan ne ovat, vai ovatko?

Pako USA:sta alaikäisen tytön huumauksen ja raiskauksen jälkeen ja vuosikymmeniä jatkuneet häirintäsyytökset eivät kovin monta fania Roman Polanskin Chinatownilta (1974) ole karkottaneet. Eikä uudelleenkatselu muuta Dedererinkään mielipidettä: mestariteos.

Jos taide ja taiteilijan elämä ovat erilliset, Dederer näkee, että Polanskin elokuvat voivat arvostuksensa säilyttää. Mutta jos niitä ei voi erottaa, pitäisikö Polanskin elokuvia olla näyttämättä, canceloida ne?

Näin jyrkkä joko tai -asetelma on Dedereristä väärä. Hänestä on mielekkäämpää, ettei teoksia yritetä kieltää, mutta niitä ei tulisi taideinstituutio­n sisällä enää mutkattomasti e­ntiseen tapaan juhlistaa.

Vaikutusvaltaisten miesten valta-asemaan liittyvä pelko ja hiljaisuuden kulttuuri teki Bill Cosbyn ja Harvey Weinsteinin kaltaisille hirviöille mahdolliseksi jatkaa vuosia lukuisten naisten pöyristyttävää hyväksikäyttöä.

Ajatus hyväksyä vain eettisesti eläneiden tekijöiden teokset on mahtaileva, epäkäytännöllinen sekä hyve­signaloinnilta ja ennakkosensuurilta tuoksuva. Se voi viedä myös poliittisesti korrektien ja äänekkäiden mielipidevaikuttajien näkemysten peesaamiseen.

Vaikka lukijalla ei olisi transsukupuolisuudesta samoja mielipiteitä kuin J. K. Rowlingilla, Harry Potterit ovat aivan samoja kirjoja kuin ennenkin.

Taiteilijoiden luomistyöhön on syytä liittyä sama nollatoleranssi toksisen käytöksen suhteen kuin kaikkeen muuhunkin työhön. Taide ei anna valtakirjaa toisten ihmisten väärään kohteluun.

Me too toi mukanaan myös lieveilmiön, jossa esiin tuodut syytökset muuttuvat ja jäävät julkisuudessa tuomioksi.

Dedererin kysymyksiin ei ole yksiselitteistä vastaust­a. M­inulle vaikkapa Kevin S­paceyn roolityöt ovat yhtä arvokkaita kuin ennen näyttelijän oikeusprosessia Lontoossa, mutta on täysin oikein, että hän vastaa siviili­minänsä t­eoista lain e­dessä. 

Claire Dederer: Monsters: A Fan’s Dilemma. 288 s. Sceptre, 2023.

Oikaisu

Juttua muokattu 31.7.2023 klo 14.00. Vanhentunut termi transseksuaalisuus vaihdettu nykyaikaiseen termiin transsukupuolisuus.