Klassikkoa tekemässä

Vuoden elämäniloisin elokuva saapuu valkokankaille vasta joulun alla. Nouvelle vague kertoo taiteen taikapiiristä, johon heittäytyminen mahdollistaa jotain suurta mutta hauskaa. Näkemys on nostalginen, vaikka päähenkilö on ironian suurmies.

Ollaan vuoden 1959 Pariisissa. Elokuvakriitikko Jean-Luc Godardilla (Guillaume Marbeck) on kiire päästä todistamaan taitonsa ohjaajana. Lähipiiri on jo kyntensä näyttänyt. Siihen kuuluu François Truffaut, jonka odotettua debyyttiä 400 kepposta Godard pääsee katsomaan Cannesin elokuvajuhlille kavaltamalla työnantajansa, Cahiers du Cinéma -lehden käteiskassaa.

Godard maanittelee nousevat tähdet Jean Sebergin (Zoey Deutsch) ja Jean-Paul Belmondon (Aubry Dullin) mukaan halpatuotantoon, joka kuvataan kaduilla ilman lupia tai turhan tarkkoja suunnitelmia.

Nouvelle vague on näyttävinään elokuvalta Viimeiseen hengenvetoon, jonka tekemisestä on kyse. Se on mustavalkoinen, godardmaisen poukkoilevasti leikattu ja läpeensä rouheasti jälkiäänitetty, eli huulten liikkeet eivät aina osu puheääneen. Se ei haittaa, päinvastoin, kun kerronta kulkee.

Kuin varkain syntyy oivallus, miten keinotekoisia nykyajan keinoin totuusvaikutelmaan pyrkivät leffat oikeastaan ovat.

Tosielämäkytköstä korostetaan henkilöhahmojen poseeratessa kameralle niin, että nimi lukee alla. Tässä Agnès Varda, tässä Jacques Rivette, ja niin edelleen. Itsetietoinen keino on kirjaimellista name droppingia eli huokuu godardmaista röyhkeyttä.

Umpiranskalaiselta tuntuvan elokuvan ohjaaja on teksasilainen Richard Linklater. Yleisö tuntee hänet etenkin Rakkautta ennen -trilogiasta. Linklater on leikitellyt dokumentaarisuudella muun muassa Boyhoodissa ja omakustannedebyytissään Slacker.

Linklaterilla on sopiva ulkopuolisen katse ja asenne. Hän käsittelee historian tekemistä kuin se tapahtuisi vahingossa.

Suomalaiskatsojalle tarjolla on erityinen oivallus: napakat repliikit ja visuaalinen huumori yhdistävät Nouvelle vaguen älykkö-Godardin ja häntä ihailevan romantikko Aki Kaurismäen maailmat. Marbeckin Godard on Kaurismäen julkipersoonan kiihkeämpi kaksoisolento, lakoninen, ärsyttävä, puoleensavetävä ja aina performatiivinen.

Nouvelle vaguen pastissimaisuus tuskin olisi miellyttänyt oikeaa Godardia (1930-2022), joka rikkoi elokuvan kieltä urallaan aina vain kiivaammin. Rinnastukset puhuttelevat elokuvahulluja, mutta Nouvelle vaguesta on helppo nauttia tuntematta tositarinaa ja hahmoja – jotka ovat hämmästyttävästi esikuviensa näköisiä. 

Richard Linklater: Nouvelle vague. Elokuvateattereissa 19.12. ★★★★