50 vuotta Ratsumiestä

Aulis Sallisen Ratsumiehestä se alkoi, suomalaisen oopperan nousukausi. Ei tietenkään yksin siitä, tarvittiin myös Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset, Sallisen Punainen viiva ja monet eri suuntauksia edustaneet uuden aallon suomalaisoopperat.

Ratsumies sai kantaesityksensä Savonlinnassa kesällä 1975. Nyt 50 vuotta myöhemmin se nähtiin ensi kertaa Suomen Kansallisoopperassa, jonka vuonna nykyisen 1993 valmistuneen talon rakentamisen taustalla, sen mahdollistajana, on ollut juuri Ratsumiehen aloittama suomalaisen oopperan nousukausi.

Ratsumiehen ytimenä on miehen ja naisen, ratsumies Antin ja hänen vaimonsa Annan, suhde. Teoksessa on myös vahva yhteisöllinen ulottuvuus. Ensimmäisessä näytöksessä Antti ja Anna ovat novgorodilaisen kauppiaan hyväksikäyttämiä orjia, toisessa keskellä oikeudenkäyntiä Olavinlinnassa ja viimeisessä Liistonsaaren kuninkaankartanon tienoilla yrittämässä luoda metsävaltiota Venäjän ja Ruotsin väliin.

Paavo Haavikon upea libretto on täynnä tehokkaita, usein paradoksaalisia kiteytymiä ja moneen suuntaan avautuvia merkityksiä. Tekstin moniselitteisyys saatettiin aiemmin kokea ongelmaksi. Ajan edetessä se on kääntynyt teoksen eduksi ja takaa tulkinnallisen joustavuuden.

Ratsumies sijoittuu epämääräiseen menneisyyteen. Kansallisoopperan produktiossa teos on siirretty dystooppiseen tulevaisuuteen, keskelle tuhon kokenutta maailmaa. Syntyy ajatus syklisestä aikakäsityksestä, jossa menneisyyden varjot voivat tulla vastaan myös tulevaisuudessa.

Tummin sävyin maalattu teos on saanut Jussi Nikkilän ohjauksessa korostetun tumman näyttämötoteutuksen. Teoksen hetkittäinen, usein ironinen huumori toteutuu hillitysti. Keskiössä on kohtalonomainen vaellus kohti Antin kuolemaa ja Annan kehtolaulua kuolleelle miehelleen.

Nimimerkki ”takis” on suunnitellut lähes täysin mustaan perustuvan puvustuksen ja yhtenäisenä läpi esityksen pysyvät lavasteet, joiden luomaan tilaan liikuteltavat porrasrakenteet tuovat pientä muuntelua.

Myös Sallisen musiikkia hallitsevat tummat sävyt ja usein pelkistetyt vokaalilinjat. Tyyliasteikko on kuitenkin laaja ja ulottuu vanhan kirkkolaulun mukailusta ja kellosoinneista paatoksellisiin mollisävyihin ja tiiviisiin modernistisiin sointeihin. Varsinkin kolmannessa näytöksessä musiikki puhkeaa verevään tunnevoimaan.

Ensi-illan solistit muodostivat vankan ja rooliensa oloisen ryhmän. Mika Kares ratsumies Anttina jatkoi suomalaisten mestaribassojen perinnettä ja oli näyttämön vokaalinen valtias äänensä painokkuudessa ja olemuksensa jyhkeydessä.

Muista solisteista erityisen vahvoja olivat Miina-Liisa Värelä tunteikkaana Annana, Maiju Vaahtoluoto oikeuteen joutuneena eläväisenä naisena ja Ville Rusanen opportunistisena ratsutilallisena. Vankkaa tasoa edustivat myös Johannes Vatjus seksiä janoavana novgorodilaisena kauppiaana, Anna Daník hänen vaimonaan, Timo Riihonen tuomarina ja Markus Nieminen järjeltään haurastuneena Matti Puikkasena.

Kapellimestari Hannu Lintu oli kokonaisuuden vahvaotteinen hallitsija. Hän annosteli varmalla kädellä sekä musiikin tummia sävyjä että vaihtelevia voimavirtoja.

Kansallisoopperan orkesteri toteutti Sallisen karunvoimakkaan partituurin väkevästi. Marge Mehilanen valmentama kuoro toi huipentaviin hetkiin huumaavaa tehoa.

Esityksen päätyttyä juhlittiin esittäjien lisäksi paikalla ollutta 90-vuotiasta Aulis Sallista. Hän on aplodit, bravo-huudot ja Kansallisoopperan pääjohtajan Gita Kadambin kauniin kiitospuheen ansainnut. 

Aulis Sallinen, Paavo Haavikko: Ratsumies. Ohjaus: Jussi Nikkilä. Suomen Kansallis­ooppera (Helsinginkatu 58, Helsinki) 28.5. asti. Ensi-ilta 9.5.2025.