Arvio: Progejätti Yes kuulostaa itsensä pastissilta

Uusi Yes-laulaja kuulostaa erehdyttävästi Jon Andersonilta.

Heaven and Earth
Teksti
Rami Turtiainen

Vuodesta 1969 jatkuneen levytysuransa aikana progeikoni Yes on ehtinyt tehdä parikymmentä studioalbumia ennen tuoretta Heaven & Earth -julkaisuaan. Jäsenistön edestakainen liikehdintä on basisti Chris Squirea lukuun ottamatta ollut melkoista aaltoliikettä. Squiren ohella ydinjoukosta ovat tällä kertaa mukana kitaristi Steve Howe ja rumpali Alan White. Uusvanhana nimenä koskettimissa jatkaa 1980-luvun alussa yhtyeessä piipahtanut ja edellisellä albumilla mukana ollut Geoff Downes.

Merkittävin muutos on uusi laulaja Jon Davisonin kiinnitys uudeksi laulajaksi. Heaven & Earthin kappaleiden tekoprosessiin tiiviisti osallistunut Davison palautti yhtyeeseen sen luonteenomaisimman piirteen, ex-nokkamies Jon Andersonia hämäävästi muistuttavan laulusoundin.

 

Mielessä käykin klassinen esteettinen pohdinta kopion suhteesta originaaliin. Yhtäältä Yes soi Andersonin soundista pitävää miellyttäen, toisaalta on vaikea välttyä ajatukselta yhtyeestä tekemässä pastissia itsestään.

Kokonaisuutena Heaven & Earth on hajanainen. Mukana on Light of the Agesin kaltaisia teoksia, joissa Steve Howe on elementissään pedal steel -kitaroineen. Osa kappaleista kuulostaa turvalliselta aikuispopilta, jonka sovitukset eivät ole yhtyeen parhaimmistoa. Levyn edetessä kärsivällisyys palkitaan progekoukuilla.