Hovin ­elämää

Ohjaaja Sofia C­oppolan elokuvissa risteilevät kiistämättömän henkilökohtaiset teemat. Niin Priscillassakin, vaikka draaman parisuhdeasetelma ei ole Coppolan elämästä.

Aiheena on Priscilla B­eaulieun ja Elvis Presleyn suhde. Se alkoi heidän tavatessaan sotilastukikohdassa Saksassa, kun Elvis oli asepalveluksessa ja amerikkalaisupseerin tytär Beaulieu oli vasta 14-vuotias.

Elokuvan varsinainen teema on kuninkaallinen yksinäisyys – tyhjän tuntuinen ja eristynyt elämä suuren vaurauden keskellä. Siitä Coppola tuntuu tietävän paljon, eikä ainoastaan tämän elokuvan, vaan myös menestyneimpien teostensa Lost in Translationin (2003) ja Marie Antoinetten (2006) perusteella. Teini-ikäisten vieraantuneisuutta, haaveita ja etäihailua hän käsitteli jo esikoisohjauksessaan Virgin Suicides (1999).

Priscilla kuuluu myös laadullisesti Coppolan ohjausten kärkijoukkoon. Uppoutuminen edellyttää tietyn ohjaajalle tyypillisen viipyilevyyden hyväksymistä.

Eletyn elämän tuntu kasvaa nimenomaan hiljaisuudesta vähän svengaavampien hetkien välillä.

Cailee Spaeny näyttelee Priscillaa, jonka elämää seurataan juuri sen ajan, jonka hän eli Elviksen vaikutuspiirissä.

Coppola luo etäisen muiston kaltaista vaikutelmaa. Huippukohtiakin peittää epätodellinen huntu.

Priscilla muuttaa 18-vuotiaana Gracelandiin, Elviksen kartanoon. Paparazzit ja massat vaanivat porttien takana. Sisällä on pehmeä ja turvallinen valo.

Jacob Elordin näyttelemä E­lvis on hyvää tarkoittava mutta itsekäs iso lapsi. Elvis syö pillereitä jaksaakseen ja nuk­kuak­seen. Hän viihtyy kaveriensa kanssa, ja poikien leikkeihin kuuluu suuria koneita ja aseita.

Suuren osan ajasta Elvis on muualla, kiertueella tai elokuvanteossa, ja Priscilla jää yksin palvelusväen kanssa. Hänellekin on pillereitä.

Gracelandissa Priscilla lukee lehdistä elämänkumppaninsa mahdollisista muista suhteista. Naimisiinmeno vaikuttaa melko merkityksettömältä Priscillalle ja Elvikselle, vaikka koko Amerikka siitä kohahtaakin.

Tarina päättyy kolmentoista vuoden suhteen jälkeen 1973.

Reilut kymmenen vuotta myöhemmin Priscilla Presley julkaisi muistelmateoksensa Elvis ja minä (suom. Anna-Mari Pursiainen, Gummerus 1986), johon Coppolan elokuva pohjautuu.

Onko ok näyttää varhaisteini-­ikäisen tytön ihastuminen itseään kymmenen vuotta vanhempaan mieheen – maailman suurimpaan poptähteen – nostalgisena, melkein sadunomaisena?

Lähestysmistavan perustelee elokuvan perusväite. Kaikki kulissien takanakin on show’ta, tosin ilman yleisöä.

Tarkkaileva ja etäinen katse mahdollistaa suhteen käsittelyn sellaisena kuin se on. On ilmiselvää, että se ei ole tasa-arvoinen, mutta silti siinä on jotain aitoa ja osapuolille suunnattoman tärkeää.

Olisi mieletöntä lähteä elokuvassa tuomitsemaan jotain, mikä on näin merkillistä, kuin hovin elämää vuosisatoja sitten.

Kumpikin osapuoli vieraantuu elämästä. Priscillalla on mahdollisuus päästä irti.

Elokuva tarjoaa mahdollisuuksia jatkotulkintaan siitä, miksi ja millaiseen alhoon Elvis antoi itsensä vajota viimeisinä vuosinaan ennen kuolemaansa 1977. Coppolan katse on kuitenkin muualla.

Mitään sensaatiohakuista elokuvassa ei ole, vaikka julkisuuteen on vuotanut, että pariskunnan tytär Lisa Marie Presley (1968–2023) olisi ehtinyt kriti­soida sen Elvis-näkemystä käsikirjoituksen perusteella. Priscilla Presley puolestaan on elokuvan tukija.

Elokuvassa ei saatu käyttää Elviksen musiikkia, mutta Coppola on kiertänyt ongelman muilla huipputaitavilla biisivalinnoilla anakronismeja kaihtamatta.

Cailee Spaenyn roolisuoritus 14-vuotiaasta 27-vuotiaaksi kasvavan Priscillan osassa on alleviivaamatonta loistotyötä. 

Sofia Coppola: Priscilla. Elokuvateattereissa 14.2. ★★★★