Vahva kirja, joka ei yritä olla vahva

En tartu innokkaasti omaelämäkerrallisiin romaaneihin, jotka kertovat tekijänsä vakavasta sairastumisesta.

Pelkään saavani luettavaksi tunteisiin vetoavia selontekoja syvällisestä itsetutkiskelusta tai sankarillisesta taistelusta.

Pirkko Saision Ilmestyskirjassa tällaiset piirteet loistavat poissaolollaan. Siinä on paljon tunnetta ja viisautta, mutta ei mitään teennäistä.

Se ei yritä olla vahva kirja, mutta onnistuu olemaan sellainen. Vahvuus kasvaa Saision kyvystä nähdä pienet asiat suurissa ja suuret pienissä.

Kun laskin Ilmestyskirjan kädestäni, tuntui kuin olisin käynyt antoisasti rönsyilevän keskustelun viisaan ystävän kanssa.

Suuria oivalluksia – ilmestyksiä – en saanut, mutta en sellaisia kaivannutkaan.

Mietittävää jäi sitäkin enemmän. Uskon, että palaan Ilmestyskirjaan vielä monet kerrat. Se on niitä teoksia, joita voi lueskella uudelleen sieltä täältä ja löytää aina jotakin uutta.

Saisio on kiteytysten mestari. Ilmestyskirja vilisee ajatuksia, jotka eivät huuda huomiota puoleensa mutta painuvat mielen sopukoihin: En tiedä kuka olen. Olen kaikenlainen niin kuin muutkin ihmiset.

Ilmestyskirja alkaa, kun päähenkilö kuulee keskellä vehreintä kesää sairastuneensa syöpään.

Päähenkilö on Saision oloinen nainen, hänen kirjallinen minänsä, johon lukijat ovat saaneet tutustua jo Saision aikaisemmissa teoksissa.

Taustatarinan omaelämäkerrallisuutta ei tarvitse sen kummemmin arvuutella, koska Saisio on kertonut julkisesti saaneensa toissa vuonna diagnoosin kohdunrungon syövästä. Leikkauksessa kasvain saatiin poistettua kokonaan.

Syöpähoitoja ja niihin liittyviä tuntemuksia Ilmestyskirja kuvaa vakavasti, mutta ei totisesti. Romaanissa on runsaasti mustan huumorin pilkahduksia.

Odotushuoneessa ennen tietokonetomografiaa päähenkilö selailee Syöpä-nimistä lehteä, jonka sivut ovat täynnä tasapainoisen näköisiä ihmisiä: he hymyilevät kameralle, miksi eivät hymyilisi; kaikki he ovat joko voittaneet syöpänsä tai oppineet elämään sen kanssa. Lehti melkein vihjaa, että ne, jotka eivät ole sairastuneet syöpään, ovat menettäneet jotain elämässä tärkeää.

Ilmestyskirja ei tällaisia halpoja lohtuajatuksia kaupittele. Se ei selitä mustaa valkoiseksi muttei myöskään nujerru mustan edessä. Vakava sairastuminen muuttaa inhimillisen kuolevaisuuden abstraktiosta konkretiaksi, ravistelee hereille arkisesta jatkuvuuden tunteesta.

Kun aika muistuttaa rajallisuudestaan, päähenkilössä herää tarve olla tuhlaamatta jäljellä olevia kuukausiaan ja vuosiaan.

Mihin se käytännössä johtaa? Eipä paljon muuhun kuin keskittymiseen niihin asioi­hin, jotka olivat tärkeitä myös ennen sairastumista: taiteeseen, läheisiin, ystäviin, luontoon.

Sairautensa keskellä päähenkilö ei käperry itseensä, vaan säilyttää suhteellisuudentajunsa. Samaan suureen tuntemattomaan, johon hän lopulta joutuu astumaan, ovat astuneet miljardit ihmiset ennen häntä. Ajatus on päähenkilön mielestä ”oudon lohduttava”.

Saision Helsinki-trilogia on noussut klassikon asemaan Suomessa ja niittää mainetta myös maailmalla. Penguin Books julkaisi sen tunnetussa klassikkosarjassaan. Suomalaisista kirjailijoista vastaavan kunnian on saanut vain Väinö Linna.

Ilmestyskirja on paitsi tyyliltään ja muodoltaan myös aiheiltaan ja asetelmiltaan läheistä sukua Helsinki-trilogialle.

Sairastuminen vie matkalle menneisyyteen, pöyhimään muistin kerrostumia. Pienissä välähdyksissä heräävät eloon ihmiset, paikat ja esineet, koko vanha maailma.

Olisi väärin lukea Ilmestyskirjaa pelkkänä sairauskertomuksena. Se on pikemminkin eksistentiaalinen tutkielma ihmisenä olemisen ulottuvuuksista, niistä päällekkäisistä ja sisäkkäisistä maailmoista, jotka menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ympärillemme rakentavat.

Ilmestyskirjan maailmassa yksilö voi olla ainutkertainen, mutta ei itseriittoinen. Minuus ei ole vain sisällämme, se on ennen kaikkea ulkopuolellamme. 

Pirkko Saisio: Ilmestyskirja. 299 sivua. Siltala, 2026.