Arvio: Petri Tamminen kirjoittaa eleganttia ja hauskaa suomen kieltä
Meriromaani tarjoaa auliisti aineksia rauhalliseen, vilkkaaseen keskusteluun.
Mielelläni olisin jäsenenä niissä kirjapiireissä, jotka valitsevat Petri Tammisen Meriromaanin lukukirjakseen. Meriromaani tarjoaa auliisti aiheita rauhalliseen, vilkkaaseen keskusteluun.
Jo päähenkilön, merikapteeni Vilhelm Huurnan, mietteet viimeisen haverin jälkeen tarjoutuvat keskusteltaviksi. Kohtalo taputtaa Huurnaa poskelle ja sanoo, ettei täällä aina lyödä, joskus vain hipaistaan, ja sattumaa ovat niin lyönnit kuin hipaisut.
Koko kohtaloko sattumia? Huurna on jokseenkin jokaisella pienellä sivulla jotain sellaista mieltä, jota olisi hauska vatvoa puolesta tai vastaan tai sekä että.
”Hänen mielessään käväisi se rohkea ajatus, että vanhat ukot olivat sittenkin vain vanhoja ukkoja.” Petri Tamminen kirjoittaa niin ihailtavan eleganttia ja hauskaa suomen kieltä, että hänen lauseidensa lukeminen ääneen on mainio nautinto. Samoin luetun kuunteleminen.
Nuori Huurna – lieneekö hänen harvinaisessa sukunimessään viittaus Kap Horniin? – valmistuu merikapteeniksi ja purjehtii Reipas-laivan Uuraasta Travemündeen. Ensimmäisellä vastuullisella matkalla on valoisaa. ”Auringon valo kimmelsi meren jokaisessa laineessa, ja aallot tiesivät mihin ne olivat menossa, ja hän tiesi mihin hän oli menossa.”
