Arvio: Paavo Haavikon ajattelua ja hengen itsenäisyyttä
Jaakko Anhava toimitti kirjallisuusikonin runot yksiin kansiin.
”Moni kirja jää lukematta kun ei käy ilmi / missä hän nukkuu, mistä saa rahansa, kenen kanssa nukkuu, / selviää hengissä / ainoa seikkailu jota olen sietänyt, /…”
Suomalaisen kirjallisuusikonin Paavo Haavikon (1931–2008) tuotanto on valtava. Sinne mahtuu runoja, näytelmiä, historiallisia tutkielmia, aforismeja ja proosaa. Jaakko Anhavan toimittama ”Kootut runot” kattaa siitä yhden kaistaleen, ehkä sen merkittävimmän. Kaistale ulottuu 1940-luvulta 2000-luvulle sisältäen myös ennen julkaisemattomia runoja.
Haavikko oli ikänsä kiinnostunut historiasta ja sen tulkinnoista, vallasta, taloudesta, puista ja kuolemasta, ainakin. Hän teki minkä runoilijana ja historiantutkijana voi hälventääkseen yleisten ”totuuksien” ympärillä leijuvaa usvaa.
Vaikea onkin heti keksiä suomalaista kirjailijaa, jonka teokset paremmin sopisivat luettavaksi nykyhetkessämme – valhe ja totuus kun vaihtuvat toisikseen sellaisella tahdilla, ettei perässä tahdo pysyä.
Kokoelmassaan Apokalyptisiä runoja Haavikko näyttää, miten sanoilla soditaan totuudesta: ”’Vietnamin sota’, sanoo Facta 2001, mutta / ’Afganistanin miehitys’.”
