Arvio: Osteri kuvaa 1800-luvun lopun tapoja ja sukupuolimoraalia
Kirjan ulkoasu on esteettinen toisin kuin teksti.
Jussi Karjalainen on suunnitellut Rosa Meriläisen Osteri-romaaniin elegantin kannen, jossa naishahmo leijuu lokkeja korkeammalla. Hahmo liittyy 1800-luvun lopun Pariisin hysterianäytöksiin. Tunnettu hysterian esittelijä Jean Charcot on toinen kirjan lääkäreistä. Tärkeämpänä näyttäytyy toinen lääkäri, lahjakkuudestaan, uhrautuvuudestaan sekä suhteestaan Ruotsin silloiseen kruununprinsessaan Viktoriaan tunnettu Axel Munthe.
Kun kirjan ulkoasu on ihastuttavan esteettinen, odottaa kiinnostunut lukija tekstiltäkin sujuvaa eleganssia. Turhaan odottaa. Kielen silaus on jäänyt tekemättä. Lukeminen töksähtelee hassuihin riviltä toiselle siirtymisiin, niin kuin ”antoi kantojensa ko-psua” ja ”varhai-saamun” sekä outoihin taivutusmuotoihin: ”mataava ihmisvirta”, ”hän lieni näyttämön takana” ja ”äiti lieni katsovan isää”.
Rosa Meriläisen taiteellista tyyliä en ryhdy moitiskelemaan. En suostu pahantahtoiseksi kriitikoksi – sellaisten romaanin kuningatar Viktoria tietää lukevan ”latteuksia ja puutteita metsästäen”. Hyväntahtoisena kriitikkona ymmärrän, että Meriläinen on valinnut niin isot teemat ja niin voimakkaat henkilöt, että kielen kai sopii venyä arjen ja ajan rajojen yli.
Charcot ja Munthe ovat varhaisemmasta kirjallisuudesta tutut. Palvottua Munthea katsotaan tässä ironisestikin. Uudeksi tuttavuudeksi Meriläinen kirjoittaa uskaliaan pariisilaisen porvaristytön Victoria Faurén, joka tarkkailee ja kommentoi heräävää ja hämmentävää seksuaalisuuttaan ja on aktiivisesti kiinnostunut muidenkin sukupuolisuudesta. Nuoreen Victoriaan liittyvät kirjan painokkaimmat, yksinkertaiset mietelauseet: ”Onko ihmistä silitettävä?”
