Arvio: Oscar-palkittu satiiri Berlusconin Italiasta

Paolo Sorrentinon Suuri kauneus ymmärtää ivaamansa pinnallisuuden vetovoiman.

elokuvat
Teksti
Kalle Kinnunen

Parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin voittanut Suuri kauneus alkaa ristiriitaisilla kuvilla. Ohjaaja Paolo Sorrentino esittelee Rooman klassista arkkitehtuuria ja taidetta, jonka edessä turistit pyörtyilevät. Kuoro laulaa. Toisaalla alkavat juhlat, joissa naiset kirkuvat, keski-ikäiset tanssivat diskoletkassa ja kaikki haluavat vietellä jonkun itseään kuuluisamman. Tällainen on Italia tänään.

Sorrentino kuvaa Silvio Berlusconin aikaa. On tärkeämpää humaltua loistosta ja päihteistä kuin pysähtyä ajattelemaan tai kantamaan vastuuta. Elämä muuttuu hallusinaatioiksi. Ironisesti yksi tuotantoyhtiöistä on Berlusconin mediajätti Medusa.

Freskomaisen elokuvan päähenkilö havahtuu unestaan 65-vuotiaana. Toni Servillon näyttelemä Jep Gambardella on toimittaja ja seurapiirijulkkis itsekin. Juhlissaan hän jakaa auliisti kokaiinia vierailleen. Todellisuus on Gambardellan silmin kuin sarja mainoksia kiiltäväpaperisten aikakauslehtien sivuilta. Yhtäkkiä hän ei osaa enää nauttia siitä, vaan haluaisi haastatella satavuotiasta nunnaa elämän tarkoituksesta.

 

Elokuvan voima on siinä, että Sorrentino ymmärtää pinnallisuuden vetovoiman myös ivatessaan sitä. Vain se selittää Italian syöksyä rappioon. Ohjaaja löytää paremman tasapainon kuin Baz Luhrmann samankaltaisen barokkisessa tulkinnassaan F. Scott Fitzgeraldin romaanista Kultahattu.