Arvio: Oopperan kummitus saa haukkomaan henkeä
Veikkaus: kummittelu jatkuu Kansallisoopperan palkeilla vielä pitkään.
Nyt se on uskottava: musiikillisten portinvartijoiden ininä ohjelmiston keventymisestä on vailla perusteita. Kansallisoopperan Oopperan kummituksen näyttävä ja koskettava produktio todistaa, että niin operetti kuin musikaalikin voivat kuulua luontevana osana modernin oopperatalon ohjelmistoon.
Oopperan kummitus on 3,5 miljardin dollarin lipputulojen ja 140 miljoonan katsojan voimin maailman suurin viihdetapahtuma. Viihteenä se pitää ottaakin, vaikka Gaston Leroux’n 1900-luvun alussa kirjoittaman kauhuromaanin tapahtumat saavat katsojan miettimään sisäisen ja ulkoisen kauneuden ristiriitaa, taiteen voimaa ja rakkauden kaipuuta. Musiikillisesti nämä ikuiset teemat soivat toki monisyisemmin esimerkiksi Puccinin ja Verdin oopperoissa.
Kansallisoopperan produktio panee paikoin haukkomaan henkeä. Teppo Järvisen goottikauhua alleviivaavat lavasteet vaihtuvat ällistyttävän tiuhaan. Isot elementit ovat visuaalisesti vaikuttavia ja vaikuttavin niistä on katsomon kattoon hilattu valtava kynttiläkruunu. Ensimmäisen näytöksen lopussa se lähes rojahtaa yleisön niskaan ja räjähtää.
Tiina Puumalaisen ohjaus on vauhdikas ja se liikuttaa ketterästi isoa esiintyjäjoukkoa. Puumalainen malttaa myös pysähtyä musiikillisesti keskeisten numeroiden äärelle, kuten esimerkiksi kummituksen ja Christinen duettoon.
Tasavahvan solistiensemblen kärkeen pomppaa Ville Rusanen. Hänen korkea baritoninsa kykenee vaivatta yhdistämään poplaulun klassiseen tyyliin. Rusasen hahmossa on roimasti lavakarismaa ja liikuttavaa eläytymistä kummituksen rujoon hahmoon. Sofie Asplundin (Christine) tyttömäinen sopraano kaartelee sirosti, mutta avautuu tarvittaessa intohimoiseen hehkuun. Tero Harjunniemen lyyrinen tenori soi tasaisen kauniisti Raoulin osassa. Sauli Tiilikainen ja Juha Riihimäki teatterinomistajina muodostivat mainion Tiku ja Taku -tyyppisen parivaljakon.
