Arvio: Ollako Emilia vai Silja?
Syntyperän äkillinen paljastuminen läikyttää ihmismieltä Liisa Rinteen romaanissa Odotus.
Yllättävä syntyperän paljastuminen, romantiikan lempiaiheita, jäi vuosikymmeniksi kirjallisuudessa vähälle. Sen aiheuttama tunteiden hyrsky taisi tuntua vanhanaikaiselta liioittelulta.
Adoptiota sinänsä on kyllä käsitelty. Laura Lindstedtin Sakset (Teos 2007) kertoi täkäläisen äidin ja vieraasta kulttuurista haetun tyttären yhteisyydestä, ja jatkuvasti ilmestyy lastenkirjoja, joissa muualta tullut lapsonen asettuu. Aina ei ole helppoa.
Mutta helppoa ei ole kotimaastakaan adoptoidulla, jos hän, niin kuin Liisa Rinteen Odotuksen päähenkilö, löytää valmistautumattomana kolmetoistavuotiaana paperit, jotka kertovat hänen olevan Silja Mäkinen. Siihen asti hän on ollut Emilia Kuusiketo, oudon totinen lapsi – mainio kirjan kansi tuntuu näyttävän vakavan, varovaisen pikku Emilian. Siitä eteenpäin hän on rinnakkain Silja ja Emilia ja keskittyy aikuiseksi saakka kaipaamaan tuntematonta äitiään.
Romaani kuvaa huolellisesti ja monipuolisesti kaikkien muidenkin asianosaisten tunteet ja asenteet: konservatiivisen adoptioäidin Ailan, vieraaksi jääneen biologisen äidin Kertun, hiljaisesti väistelevän isän Lassen ja isänäidin, jota kirja nimittää mufaksi, äidinisäksi.
Emilian oman lapsen isä jää vähälle kuvaukselle; ilmeisesti äitiongelmat työntävät muut tieltään. Kaikkiin kysymyksiin ei ratkaisua saada, vaikka niitä pohditaan monen mielen voimin. Miksi Aila ei kertonut lapselle hänen alkuperästään? ”Ei hän tahallaan ollut jättänyt kertomatta. Oli vain ollut niin paljon muutakin.”
