Oma huone rikkoutuu

Kirjan nimen mukaisesti Olga Palo (s. 1985) keskustelee esseissään Virginia Woolfin tekstien ja lapsensa kanssa, mutta ennen kaikkea itsensä, sisimpänsä, kanssa.

Keskusteluja lapseni ja Virginia Woolfi­n kanssa tarttuu kuvaan hyvästä äidistä, kamppailee rooliin sopimisen kanssa ja pohtii, mikä äideille on sallittua.

Juonellisena elementtinä kulkee äidin ja lapsen laivalla ja junalla taittuva matka Berliiniin. Lapsen saaminen on tarkoittanut esseeminälle oman kuplan rikkoutumista.

Boheemi taiteilija ei voikaan enää mennä oman mielensä mukaan ja kadota Berliinin villiin yöhön. Woolfin kuvaama oma huone, taiteilijan työtä tekevän oma tila, on poissa.

Teksti on soljuvaa ja selkeästi jäsenneltyä. Kirjallisuusviittausten, pohdintojen ja tapahtumakuvausten vuorottelu rytmittää kerronnan vetäväksi. Palo kuvaa inhimillisen hyväksyvästi kauheitakin tunteita ja liikuttavan kauniisti rakkautta lapseen.

Mutta. Tuntuu kuin kaikki tämä olisi jo kirjoitettu. Kirjasta löytyvät kaikki äitiyskirjallisuuden peruselementit: synnytystuskat, ääripäiset tunteet, arjen havainnot, synkimpien hetkien lapsen- ja itsemurhatapausten ruotimiset. Ja oman tilan puute.

Tuttuuteen tuskastumisesta huolimatta en voi olla miettimättä: Mitä jos näitä äidin roolia ruotivia tekstejä ei olisi? Eivätkö juuri tällaiset kirjat sittenkin vapauta ihmisiä lokeroistaan? Ja eikö vain olekin niin, ettei yksi kirja riitä, tarvitaan päällekirjoituksia, toistoa, paljon kokemuksia, jotta yksityisen voi nähdä olevan yleistä eikä vain henkilökohtainen kriisi?

Taiteella on ollut suuri rooli siinä, että puhe negatiivisista tunteista on hyväksytympää kuin muutama vuosikymmen sitten.

Palon kirja on psykologisesti avoin ja tarkkakatseinen. Kaunokirjallisestikin se on aivan oivallinen, mutta esseemuodon potentiaalia ajatellen jäädään pyörimään minän ympärille. Huippuesseisteillä kuten Silvia Hosseinilla ja Tommi Melenderillä minä on jotain laajempaa, muuttuvaista, ja sitä käytetään vain sen verran kuin aiheen kannalta on tarpeen. Palolla, samoin kuin saman ikäluokan Helga Westillä ja Suvi Auvi­sella, esseiden aiheet lähtevät tiukasti minusta. Minä on keskus, jolle kaikki tapahtuu, minän tunteet jotain, jonka kautta asiat muuttuvat kiinnostaviksi.

Pelkän minän kautta ei pääse niin syvälle asioiden olemukseen kuin esseen moniäänisyyden mahdollisuuksia hyödyntämällä. Silti minä ja kieli ovat aina kokemuksen suodattimena. Minä on reitti yleiseen, myös äitiyteen, maailmassa miljoonasti koettuun mutta silti yksilölle aivan erityiseen k­okemukseen. 

Olga Palo: Keskusteluja lapseni ja Virginia Woolfin kanssa. 223 s. Otava, 2025.