Arvio: Neljäntienristeys on ansiokas sukuromaani
Tommi Kinnunen osaa syvän ihmiskuvauksen.
Harmi, ettei Eeva Joenpellon kirjallisuuspalkintoa enää jaeta, sillä Tommi Kinnunen olisi ansiokas palkittava, Joenpellon arvostaman syvän ihmiskuvauksen osaaja. Neljäntienristeys ei ole vanhanaikainen teos, kyllä se modernilta kerronnalta tuntuu. Sukuromaanin yksityiskohtien tarkkuus ja tunnevoima vain palauttelevat mieleen klassikkoja.
Neljäntienristeyksen vanhinta polvea edustaa 1800-luvun lopulla Kuusamossa kätilön työnsä aloittava Maria, jylhä osaaja ja uskaltaja. Samanluontoiseen lapsenpäästäjään tutustutti taannoin Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogia.
Romaanin alun synnytyskohtaus on realismia väkevimmillään. Verisyys vähenee, kun kerronta etenee, mutta intensiivisyys säilyy. Kinnusella on hauska tapa ja taito puhjeta kesken rauhallisena etenevän kerronnan kuvaamaan jokin tilanne tai tapahtuma täsmällisesti ja kiihkeästi, letunpaisto, lapsen nauru, mummojen synnintunto kirkossa tai katon naulaus, joka jatkuu kylmässä ja pimeässä niin pitkään, että ”viimeinen naula on jäätynyt huuleen kiinni ja repäisee siihen pienen haavan”.
Kattoa naulaa Onni, Marian tyttären Lahjan puoliso ja lasten isä. Onnea pariskunnalle ei kerry, vaikka työnteon lahjakkuutta riittää. He ovat koko suku polvesta toiseen aina liian tilaaviepiä tai jotakin. He tuntuvat toistavan ympäröivää luontoa, jossa kasvit ovat joko turhan korkeita tai liian matalia.
